Mulla oli hoitoneuvottelu eilen.

Olin aika masentunu sen jälkee. Nää on suunnitellu vähä kaiken näköstä mun pään menoks. Tutustumiskäyntejä erilaisii soluasuntoihin ja kerhoihin. En aio muuttaa vielä himasta pois vaikka terveeks tulisinki.  Enkä kyllä aio mennä mihinkää kerhoonkaa.

Täällä osatolla on yks ilkee mummeli. Aluks se oli ihana ja oikee herttanen, mut nyt sille on tapahtunu jotain... Se kysy multa yks päivä ihan pokkana, että monennella kuulla oon, vaikka ties et en oo raskaana :DDD Ja eilen se kysy multa jotain ja kun vastasin se sano "ai kato, säki ymmärrät jotain!" Aattelin vaa, että "jaahas". Ja yks päivä löysin sen tutkimasta mun tavaroita. Noh, onneks se lähti täältä tänään.

Nyt, terapaian jäkeen, olo on aika tyhjä. Ei mun elämällä taida olla merkitystä. Ei musta taida edes tulla mitään. Tervettä ihmistä.

Victory

Tapahtui pieni käänne. Pieniä käänteitä.

Torstaina oli taas ah niin ihana ruokaryhmä. Aamulla sanoin omahoitajalleni heti silmät avattuani, että en mene sinne. En mene, en mene, en mene. Se sanoi, että menet. Menet vielä yhen kerran, ja jos se on sillonkin ihan kauheeta, ni sitte puhutaan asiasta. Kysyin, että mitä tapahtuu jos en mene. Hän kuulemma tulisi tömistämään jalkojansa vihaisesti mun huoneeseen. Joten menin. Ruokaryhmän päätyttyä olo oli sellanen "tulin, näin, voitin". Tulin mun kuoresta. Ensimmäisellä kerralla en puhunut mitään, en ees maininnut mun ruoka-aine allergioista koska olin varma, etten menee enää sinne. Kuinkas kävikään. Noh, menin, näin, voitin. Tällä toisella kerralla tein jälkiruoan, ehdottelin ruokia seuraaville kerroille ja tarjouduin käymään toimintaterapeutin kanssa kaupassa ennen seuraavaa tapaamista. Mun osastolle soitettiin sieltä ja kehuttiin mua.
Arvaatteko kuka on ylpee itestään?
Nyt kyllä jännittää pirusti seuraava kerta. Mutta mä selviän. VOITAN TAAS.

Toimintaterpaeutti ehdotti mulle neljä tapaamisaikaa. Eilen oli ensimmäinen. Meni ihan kivasti. Puhuttiin vaan. Se haastatteli mua neljän monisteellisen verran. Lapsuudesta, nykyhetkestä, tulevaisuudesta, ongelmista, kiinnostuksen kohteista, kaikesta.

Isäni soitti mulle viikolla ja ilmoitti, että pääsee kuskaamaan mua vasta lauantai iltana kotilomille. Otin johdot käsiin, asian haltuun ja lähdin hoitajan kanssa perjantaina lounaan jälkeen julkisilla poikaystävälle.
Arvaatteko kuka on taas ylpee itestään? Voitin taas.

Pidä pintas

Oon tänään ollut osastolla tasan kaksi viikkoa. Aluksi vihasin tätä paikkaa, sitten alkoikin tuntua ihan okeilta. Nyt taas vihaan tätä paikkaa. On tosi masentunut olo.

Isäni lähtee viikoksi purjehtimaan lauantaina, ja koska mulle olisi kuulunut kahden yön loma tänä viikonloppuna, anoin torstaista lauantaihin lomaa. Perjantai-sunnuntai ei onnistu, koska isäni on purjehtimassa sunnuntaina, joten en saisi kyytiä osastolle. Anomustani ei hyväksytty. "Ei ole hoidollista syytä antaa sinulle lomaa torstaista lauantaihin". Sen sijaan mulle sanottiin, että hoitaja voisi lähteä perjantaina saattamaan mua poikaystävän luokse osastolta. Sanoin kaikille, jotka asiasta mainitsi, ei, mutta ne vaan sanoo, että "hyvin se menee" "usko itseesi" "eihän se matka julkisilla kauaa kestä, ja olethan jo onnistunut julkisilla liikkumisessa". Se on totta. Olen onnistunut julkisilla liikkumisessa KAKSI kertaa. Toisella kerralla 2 pysäkkiä eteenpäin ja toisella 3. Miten ihmiset luulee, että edes haluan onnistua missään kun heti tuupataan niin paljon eteenpäin ja käytetään onnistumisiani kieltäytymistäni vastaan. En ole valmis vielä tähän, mutta ne vaan tuputtaa. Ja mikä takaa sen - vaikka olenkin 3 pysäkkiä selvinnyt - että selviäisin?
Eniten ketuttaa se, että ne sanoo "olet sä ennenkin pystynyt". Aion pitää puoleni.

Mut pakotettiin ***** ruokaryhmään. Tavataan ryhmän kanssa kerran viikossa ja kokataan. Tänään oli ensimmäinen kerta ja  vaan puhuttiin ja suunniteltiin seuraavia kertoja. Ei ole mun paikka. Vihaisn sitä. Vihasin niin paljon. Tiedän, että se saattaisi olla hyväksi mun hoidolle, mutta tähän en suostu. En.

Mä pidän saatana puoleni.

Just my luck

Helatorstaiksi pääsin ensimmäiselle yölomalle. Kun kirjoitin lomatoivelistaan ke-to yön, tuli mun omahoitaja sanomaan, että voin ihan hyvin toivoa yhden yön lomaa myös viikonlopulle, joten pääsen lomalle myös perjantai-lauantai yöksi.

Tällä viikolla mulla on työtehtävänä lounaan jälkeen pöytien tyhjentäminen ja siivous. Tiedän jo, että mua ahdistaa pelko siitä, että en osaa. Pelko siitä, että mun pitää mennä kysymään apua johonkin. Se olisi musta noloa. Liian noloa, koska asia johon apua tarvitsisin olisi kuitenkin yksinkertainen. Aikaisemmilla osastoilla jouduin kysymään miten tomaatti leikataan. Olinhan mä ennenkin tomaattia leikannut, mutta jotenkin se silloin tuntui niin vaikealta.

Sain ystävän osastolta. Joka - mun tuurilla - pääsi pois sieltä eilen. Juuri kun aloin tulemaan ulos kuorestani. Juuri, kun en enää tuntenut oloani niin ykisnäiseksi. Kenen kanssa mä nyt olen kovaääninen, oma ihanan ärsyttävä itseni?

Yksin? Ei tule onnistumaan.

Useless? Never good enough?

Hei vaan ihmiset, alienit ja maan matoset. Terveisiä taas osastolta...

Mulla on ollut torstaista eteenpäin päivällisen jälkeen astianpesukoneen tyhjennys. Torstaina menin sanomaan hoitajalle, että "hei mä en oo tehny tätä ennen, joten saisko apua" ja sehän tuli auttamaan. Emmä kyllä mitään apua olis tarvinnu, oonhan mä ennenki astianpesukoneen tyhjentäny, ja sitäpaitsi jokaisen kaapin ovessa lukee mitä sinne tulee. Mutta se, että siinä oli hoitaja helpotti mun ahdistusta.

Mut on pakotettu joka päivä lenkille. Ei ne oo pitkiä lenkkejä, mutta lenkkejä silti. Ja ulkona ahdistaa, joten... no olen ahdistunnut. Pelottaa, että millon ne taas ehdottaa ulos lähtöä.

Tämä viikonloppu onkin siis mennyt osastolla. Ens viikonloppuna saan yhden yöloman ja sitä seuraavana kaksi.

Eilen illalla hoitaja kysyi multa haluaisinko tehdä sen kanssa lämpimiä voileipiä. Olin vaan mielessäni, että "apua" ja tekstasin iskälle, että "pystynkö tähän". "Kyllä sä siihen pystyt" auttoi ahdistukseen hieman. Vaikka loppujen lopuks mä niitä leipiä kädet täristen väänsin.

Jotenkin mulla on tunne, etten ole tarpeeksi hyvä. Että olen... Kelvoton? Turha? Ja se ahdistaa. Se saa mun kädet tärisemään jännityksestä.

Terveisiä osastolta

Nyt oon sit osastolla. Makaan omassa sängyssä ja dataan.

Pelottaa, ahdistaa ja masentaa. En voi uskoa, että olen taas osastolla.
Pelkään ihan hirveesti. Olen erittäin ahdistunut. Ja tosi masentunut.

Mä pelkään niitä kaikkia ryhmiä. Kuvataideryhmiä sun muita. Tänään mut pakotettiin lenkille osastolaisten kanssa. Huomenna mulla on päiväohjelmassa kuntosali. Pelkään niin hirveesti sinne menoa. En tiedä pitääkö mun sanoa jollekin jotain kun saavun sinne. En edes tiedä missä se kuntosali on. Mä stressaan aina kaikesta turhasta, tiedän. Mutta tällästä mun elämä on. Enkä tiedä muuttuuko se miksikään vaikka mut tänne jätettiinkin.

Täällä on aamukokous kolme kertaa viikossa. Sekin pelottaa. Siihen valitaan aina puheenjohtaja ja kirjanpitäjä. En halua tehdän kumpaakaan. En halua. Pelottaa. Kaikki turha. Mitä jos en tiedä miten jonkun poissaolijan nimi kirjotetaan? Ainhahan sitä vois vaikka kysyä, mutta en uskalla. Mitä ihmettä kirjanpitäjän pitää edes kirjottaa? Ja mitä puheenjohtajan pitää tehdä?

Yritin - yritän - olla vahva. Silti olen itkenyt. Ja itkettää edelleen.