Happy New Year

Joulu tuli, joulu meni. Ihan niinkun viime vuonnakin.
Aina mä sitä odotan innolla. Noin 1.1. alkaa mun joulun odottelu. Ja sitten se tulee. Ja sitten se menee. Surullista. Jotenkin vuoden odottelun jälkeen tulee sellanen "tässäkö se nyt sitten oli" -tunne.

Olin äidin luona perheen ja poikaystäväni kanssa. Myöhemmin illalla, muiden lähdettyä, lähdin poikaystäväni kanssa parasta ystävääni vastaan. Se oli tulossa meille juomaan glögiä mun ja poikaystäväni kanssa. Oli oikeen rattosaa.
Joulun kruunasi mahtavat lahjat, jotka sain: pari kirjaa, aamutossut, pari hajuvettä, meikkejä, takin, silmälasikotelon, suklaata metrin pitkässä tonttulakissa, käsirasvaa, suihkugeelin ja lehden.

Nyt on kohta vuosi vaihtumassa. Suunnitelmissa oli, että lähdetään kiertämään baareja, mutta rikoin jalkani. (Mun polvi meni sijoiltaan muutama päivä sitten, ja nyt se on ihan... rikki. En ole käynyt lääkärissä, vaikka olisi pitänyt. Ja vaikka mua ollaan sinne houkuteltukin. Ei, en suostu. Olen itsepäinen pikku pentu, ketä ei suostu menemään koskaan lääkäriin. Mulla on ollut käsi kipeenä nyt 3 kuukautta, enkä ole käynyt lääkärissä. Sellasen edistysaskeleen oon kyllä jo ottanut, että kävin labroissa.)
Uudet suunnitelmat sisältävät vain poikaystäväni luona alkoholipitoisten juomien nauttimista parhaan ystäväni ja poikaystäväni kanssa. Koitetaan saada jostai jotain pelejä mukaan - lautapelejä, alias, pelikortit, huojuva torni.
Taitaa tulla tylsin New Year's Eve ikinä. Ja ketuttaa, kun samalla pilaan muiden uuden vuoden. Sanoin kyllä, että jos paras ystäväni ja poikaystäväni haluavat lähteä baariin, niin menköön. Voin ihan hyvin jäädä yksin kotiin ryyppäämään. Mutta musta tuntuu, että ne haluaa olla mun kanssa uutena vuotena. Olenhan mä sentään toiselle paras ystävä ja toiselle tyttöystävä.

Tosi monella on juuri ennen vuoden vaihtumista blogiin laitettuna joku nätti kuvasarja kuluneesta vuodesta, tai edes jonkinlainen maininta asioista, joita on tapahtunut. Mua surettaa, ettei mulla ole kumpaakaan. Ei minkään näkösiä valokuvia tai edes hehkeää mainintaa kuluneesta vuodesta. Jos joku nyt välttämättä haluaa, niin tässä mun iloisuutta puhkuava edellistä vuotta hehkuttava mainintani: vuoteni on ollut todella tylsä ja aivan perseestä. Onhan hyviäkin päiviä ollut. Päiviä, jolloin olen ollut iloinen. Päiviä, jolloin mulla on ollut todella lämmin tunne rinnassa. Niitä vaan oisi voinut olla enemmän. Paljon enemmän. Pääsääntöisesti vuosi 2012 on ollut todella paska.
Kiitos siitä kuuluu itselleni - koska en ole tehnyt mitään asioiden eteen - ja masennukselleni - jonka takia en ole halunnut tehdä mitään asioiden eteen.

Pitäkää te ihmiset, avaruuden olennot, keijut ja hammaspeikot oikeen railakas uusivuosi! Tai rauhallinen. Juhlikaa paljon. Tai älkää juhliko ollenkaan. Selvinpäin tai kännissä kuin käki. Miten kukin itse haluaa. Mutta miten päin ja missä tahansa olettekin: olkaa varovaisia :)

HAPPY NEW YEAR! ♥

(2013, please be awesome)

Merry merry merry Christmas

Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo... Ei kyllä meidän kattilat.

Ja kaikki laulaa mukana!

Nyt on taas kinkku käynyt noin neljä kertaa uunissa. Ihan niinkun viime joulunakin. Tästä alkaa tulla traditio. Kunhan se nyt kypsyy, niin pääsen tekemään joulutorttuja.

On varmastikin tulossa oikein mukava joulu. Äidin luokse on tulossa mun ja äidin lisäksi mun isä, poikaystävä, veli ja sen iso mahainen tyttöystävä (ei, hän ei ole syönyt liikaa, vaan... arvaatteko? Musta on tulossa täti!)

Kohta alan varmaankin juomaan hieman punkulla maustettua glögiä :)

Joten: HAVE A MERRY MERRY MERRY CHRISTMAS!

Worst apocalypse ever

Maailmanloppu jäi tulematta. In case you didn't notice.

Jostain kuulin, että ens vuonna ois uus yritys tän maailmanlopun suhteen. No, se siitä.

En tiedä enään mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Pystynkö kertomaan elämästäni avoimesti? Olen vainoharhainen: pelkään, että joku tunnistais mut. Se ois kauheeta. Mutta mutta, vainoharhanen tai en, niin päätin juuri sekuntti sitten, että kirjoitan kaikesta. Ainakin melkeen.

21.12.2012 istuttiin parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa poikaystävän kotona ja maisteltiin. Todellakin siis vain maisteltiin, koska poikaystävällä oli seuraavana päivänä töitä.
Odoteltiin maailmanloppua. Ei näkynyt, ei kuulunut. Emmä siihen kyllä uskonutkaan.

Seuraavana päivänä lähdin äidin luokse isän kyydillä, ja täällä mä vieläkin olen.
Odottelen joulua, ja toisin kuin tää maailmanloppu, se tulee.

Oon nyt katsellut sarjoja ja laulanut joululauluja 2 päivää. Itseasiassa sarjoja oon katellu varmaan 3 viikkoa yhtäsoittoa, mutta sulosointujen ilmoille päästäminen alkoi vasta pari päivää sitten.

Värjäsin hiuksetkin. 3 kertaa. 4:llä hiusväripaketilla. Ihme että on vielä hiuksia päässä - on ne sellasia myrkkyjä noi väriaineet. En osaa vielä iloita mun uusista hiuksista, märät kun ovat niin en tiedä miltä näyttää kuivana.

Tämä teksti on nyt ollut vähän hajanainen. Ajatukset ei oikein juokse. Tai siis juoksee, mutta taitaa juosta vähän liikaa. Poimin päästäni sitä sun tätä ja kirjotan ne sitä mukaa tähän. Pahoittelen.

Koska olette tässä tekstin aikana varmaan hieman tottuneet asiasta kukkaruukkuihin pomppimiseeni, mainitsen vielä yhden asian. Mun poikaystävä on mahtava. Se osti mulle (haha) joululahjan. Sellasen metrin pitusen tonttulakin mikä oli puolilleen täynnä mun (paperissa olevia) lempi suklaakarkkeja ♥ Se oli hieman kännissä mennyt viereiselle kiskalle ja kantanut "irtokarkkihyllyltä" sellasen karkkilaatikon tiskille, ja sanonu että "voitteko kattoa takahuoneesta löytyiskö näitä enempää?" ja ostanut kaikki mitä sai.

Hah. Gotta love him!

SO FREAKING BORING

Mun elämä on niiiiiiiin tajuttoman tylsää. Päivästä toiseen nukun ja katon sarjoja. Käyn piipahtamassa koulussa neljän tunnin verran ja terapian jälkeen ootan vaan, että pääsen nukkumaan. Mä nukun yössä 12 tuntia. SO FREAKING BORING! Pitäishän mun tehdä kaiken näköstä. Pitäis siivota. Pitäis ostaa joululahjoja. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni ja harjotella ulkona liikkumista. Mutta ei, ei vaan jaksa. Ei saa aikaseks. Suunnittelen kaiken  näköstä, mutta en toteuta mitään mun upeista suunnitelmista. En jaksais pitää huolta itsestäni, en edes ulkonäöstäni. Mä meikkaan vaan perjantaisin, mutta näytän silti ihan petolinnun perseeltä. Suihkussakin käyn, vaikka se onkin hyvin raskasta. Hampaiden pesu tuntuu mahdottomalta, mutta teen sen silti. Ei mikään ihme, että oon ihan voimaton, jos kaikki nämä vie mun vähäisetkin voimat. Tuntuu hassulta, miten vaikeaa voikaan itsestään huolehtiminen olla. Miten raskasta. Yhdessä vaiheessa hiusten harjaaminen oli täysi mahdottomuus.

En jaksa edes suunnitella ulos lähtöä. En tiedä kumpi ahdistais enemmän: sen suunnittelu vai fakta siitä, etten jaksa edes suunnitella. En nyt puhu toteuttamisesta, pelkästä suunnittelusta. Pelkästä ajatuksesta, että lähtisin ulos. Yhdessä vaiheessa pystyin ajatella ulos menoa. Mielessäni kävelin kaduilla, vaikka vaan lähellä kotia, enkä saanut paniikkikohtausta. Mutta nyt jos yritän ajatella itseäni lähdössä ovesta ulos, ensimmäinen ajatus mikä tulee on "saan paniikkikohtauksen". Joten en edes ajattele.

Kyllä mä vähän liikun ulkona. Viime viikolla kävin parhaan ystäväni kanssa kaupassa. Eilen menin bussilla poikaystävälle. Selvisin, kyllä. Mutta en ilman ahdistusta. Joten yritän vältellä ulkona liikkumista.

Tekisipäs mieleni sanoa, että "fuck my life" tähän  lopppuun, mutta enpäs sanokaan. Itsehän en yritä tehdä  mitään asialle.

Best friend laatuaikaa

Yesterday, all my troubles seemed so far a way

Now it looks as though they're here to stay...

Eilinen ♥.

Olin poissa koulusta ahdistuksen takia ja menin parhaalle ystävälleni puoli 11 maissa aamulla. Oltiin kahdestaan noin 6 tuntia ja vaan puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan kaikesta. Puheenaiheet hyppi Jumalasta torttujen tekoon. Alkoholi kuului myös tähän meidän iltaamme. Laatuaikaa.

Myöhemmin paikalle saapui myös mun poikaystävä, sen veli ja yksi mun hyvä ystäväni. Leivottiin joulutorttuja, laulettiin karaokea ja juotiin terästettyä glögiä. Ne oli siis pikkujoulut, vaikka tonttulakkeja ei löydettykään.

Unohdin hetkeksi ongelmani, ja nautin vain illasta. Nyt tilanne on hieman toinen. Ongelmieni määrä on palannut mieleeni ja olo on hieman surullinen. Ja ahdistava, koska muistin juuri, että mulla on haastatteluaika osastolle ensi maanantaina. En tiedä miten suhtautua asiaan. En tiedä olenko valmis menemään taas osastolle, vaikka mulla onkin vain hyviä muistoja niistä osastoista, joilla olen ollut.

Olo on outo. Eikä kankkunen tee tätä oloa yhtään paremmaksi. 

You don't know the half of it

Viime viikonloppuna poikaystäväni veljet tuli poikaystäväni luokse dokaamaan. Paikalla oli myös mun paras kaveri ja jossain vaiheessa iltaa sen serkku ja serkun poikaystävä. Oli ihan kivaa, vaikka poikaystävä sammukin ekana. Parhaan kaverin kanssa alettiin leikkaamaan mun hiuksia viinipullollisen jälkeen. Vähän vinot mutta hyvät silti tuli, kiitos saksien tylsyyden. Ja ehkä viinipullollekin pienet kiitokset?

Maanantaina mulla oli koulupalaveri. Nappasin iskän mukaan ja paikalla oli myös ohjaaja, luokanvalvoja, opo ja harjottelija. Masennuin hiukan, niinkun aina tapaamisissa oli ne sitten lääkärin tai luokanvalvojan kanssa. Siellä vaan puhuttiin mun tavotteista. Onko niitä? Kai mä joku päivä haluisin mennä kouluun ilman isän autokyytiä. Kai mä joku päivä haluisin pystyä syömään koulussa. Nyt en siis pysty, joten mulla on kevennetty lukkari; klo 9-13, ihan vaan koska yhden aikaan olen ihan naatti kun en ole saanut ruokaa koko päivänä. Sain myös kuulla saarnan siitä miten tärkeä osa uskolla on parantumisessa. No mitäs jos en usko?

Eilen oltiin vaikka sitten itsenäisyypäivän aaton kunniaks ottamassa vähän kuppia. Niin kauhea stressi ja masennus, että piti vähän saada alkoholia vereen. Eihän se viina mihinkään auta, mutta ei kyllä maitokaan. Paitsi närästykseen. Oltiin vaan pikku porukalla; minä, poikaystäväni ja paras kaverini. Parin viinipullollisen jälkeen alettiin taas leikkaamaan mun hiuksia. Jos siitä nyt on tullu joku pysyväkin tapa, niin mulla ei oo kesään mennessä enää karvaakaan jäljellä.
Kun paras ystäväni oli lähtenyt, alkoi poikaystäväni leipomaan leipää. Keskellä yötä siis. Siinä sitten taistelin koko ajan sammuvan poikaystäväni kanssa pitääkseni hänet hereillä kun leipä oli uunissa. Kyllähän siitä loppujen lopuks leipä tuli, vaikka aineet olikin heitetty sekasin vähän summa mutikassa.
Aamulla sitten tapani mukaan karkasin kotiin potemaan kankkusta.

Tuntuu kurjalta kun ihmiset luulee, etten mä yritä YHTÄÄN. En mä tiedä yritänkö paljoa, mutta yritän mä nyt jonkin verran kuitenkin. Oon mm. harjotellut pari kertaa bussilla menemistä poikaystävälle, ja pari viikkoa sitten kun yksi ihminen kuoli menin omaisen kanssa oikopäätä kahdella bussilla tämän menehtyneen ihmisen kämpille. Olen mä aika hyvä ystävä vaikka siaras olenkin.

Hypin nyt koko ajan asiasta kukkaruukkuun ja minne lie Marssiin, mutta: perkele, kellään ei oo oikeutta väheksyä mun ongelmia (mitä aikalailla kaikki tekee) ja kellään ei oo oikeutta väittää että en yrittäis yhtään (mitä aikalailla kaikki myöskin tekee).

On vähän vaikeaa.

Eräs mulle todella tärkeän ihmisen äiti kuoli. Pidin siitä ihmisestä todella paljon. Jos musta tuntuu näin pahalta, en osaa edes kuvitella kuinka pahalta tuosta minulle tärkeästä ihmisestä tuntuu. Enkä osaa auttaa mitenkään. Viime perjantaina lähdin hänen kanssaan hänen äitinsä vanhalle kämpälle, jossa tapasimme muut perheenjäsenet. Kaikki vedimme kännit suruumme. Se oli ihan sanoinkuvaamattoman surullista. En saa tätä asiaa mielestäni. Kuinka ihmeessä voisin auttaa? Yritän olla tukena, mutta se ei riitä! Pitäisi olla jotain, mitä voin tehdä... Joka kerta kun tää asia tulvahtaa mieleeni, tulee mulle todella paha olla.

Mulla on voimistunut pakko-oireet. Nyt niitä on vielä enemmän kuin ennen, jos ees mahdollista. Nyt ne on mutkikkaampia ja vaikeempia. Niitä on todella vaikea toteuttaa, koska välillä ne on ristiriidassa keskenään. Pelkään vaan, että joku kuolee taas.

Dumber than ever

Vihaan itseäni.

Musta on tullut tyhmempi vuosien varrella. Vajaampi? Miten se on edes mahdollista? Yleensähän ihmiset kehittyy parempaan suuntaan...

Olen tyhmä. Olen idiootti. Törmäilen kaikkeen. Rikon kaiken mihin kosken. Sotken. Olen yksinkertaisesti... vajaa. En saa mitään aikaseksi. Vihaan tätä. Toissapäivänä rikoin mun kauniin läppärini kannen. Olin laittanut siihen teippiä - älkää kysykö miksi - ja kun irrotin sen, lähti tietokoneeni kannesta koristelu irti. Voi paska. Sanoin asiasta kaverilleni ja hän kysyi miksen laittanut vaikka sinitarraa mieluummin. Ja miksi ylipäänsä laitoin koristelun päälle teippiä.
 Musta on ihan yht'äkkiä tullut todella vainoharhainen. Olen siis koko sairasteluni ajan ollut vainoharhainen, mutta tätä tilannetta ei voi edes verrata aikaisempaan. Mistä ihmeestä tää johtuu.
Pelkään, että ihmiset katsoo mua, näkee mut. Ja se ois kauheeta koska olen läski ja ruma :D ei naurata. Itsevarmuutta ei vieläkään ole löytynyt. Ei hitustakaan.

Voiskohan tää johtuu lääkkeistä? Saako lääkkeet ihmiset jotenkin idiooteiksi...

Tänään lääkäri tuli käymään äidin luona. Puhuttiin ja nostettiin yhden lääkkeen määrää.

Lääkäri lyttäs mun haaveeni. Kerroin sille vihdoinkin keksimäni haaveammattini ja se sanoi, ettei se ole realistinen. Että muiden saman ammatinharrastajien kanssa kilpaillessa, en pärjäisi. Mielestäni hän puhui alentavasti ja mulle tuli tosi tyhmä olo. Enhän mä pärjäiskään, miten mä olin onnistunut toisin luulemaan. Erehdyin.

Gross

En ole katsonut sarjoja ollenkaan viikkoon. Kaikki aikani on mennyt uusille kavereilleni puhumiseen. Olen siis saanut uusia kavereita yhden sivuston kautta. Ne ihmiset on ihania. Hauskoja, avuliaita ja kilttejä. Tulen tosi iloiseksi aina uuden viestin saadessani.

Löysimme äidin kanssa erään merkinnän yhdestä sattuneesta tapahtumasta. Yksi perverssi juoppo ahdisteli mua ollessani 6-vuotias. Puhu törkeyksiä ja piti musta kiinni. Siitä on monen monta vuotta, mutta muistan edelleen tarkalleen mitä tuo mies mulle sanoi. Se on niin törkeetä tekstiä, etten viitti kirjottaa sitä tänne.
Olo on jotenkin epätodellinen. Sain tietää tarkan tapahtumapäivän tilanteesta, joka aiheutti mulle paljon pelkoja. Ällöttää. Jotenkin iski kovaa ja korkeelta, että sellasta paskaa on oikeesti tapahtunut mulle.
Mun tekisi kauheesti mieli kertoa, miten tää tapahtui, mutta koska yritän pysyä anonyymina (joku saattaisi tunnistaa mut siitä) ja olen "hieman" vainoharhainen, en uskalla. Ehkä voisin, jos saisin rajattua blogini vain kutsutuille lukijoille, mutta kun mulla on pari anonyymia lukijaa, en viitsisi.
Jos saisin rajattua lukijani, voisin myös kertoa tarkemmin asioista, jotka tekee mut iloiseksi. Nyt en voi, koska olen vainoharhainen.
Tätä pitää harkita.

Olen ollut viikon lomalla koulusta, enkä usko, että menen maanantainakaan. Mulla taitaa olla hieman vatsataudin poikasta, joten jään suosiolla kotiin. Mulla pitäisi myös olla kasa koulujuttuja tehtynä ensi viikoksi lomailuni takia, mutta en ole vielä edes aloittanut. Viivyttelen. En millään jaksaisi. Viimeinen ajatus eilen ennen kuin nukahdin oli, että tänään ne teen. Ja mikä oli eka asia mitä tein kun heräsin? Avasin koneen of course. Ei tietoakaan koulujutuista.

Nyt pitää tsempata.

I'm fine

I fear the world.
I fear the future.
I'm really scared of life.
I'm wasting my life away.
I just want the pain to stop.
I dwell on the past alot.

I'm depressed, really tired, confused, sad, hurt, broken, dying inside fine?

Onko mitään järkeä opiskella kieltä, kun en koskaan tule matkustamaan maahan, jossa sitä puhutaan. Kun mulla ei ole ketään, kenen kanssa puhua sitä. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi mun pitäisi osata sitä. Miksi vaivautua. Juuri kun mä keksin jotain, mikä kiinnostaa, intoni lopahti.
Mietin eilen, miten paljon haluankaan olla kotoisin kyseisestä maasta. Haluan osata sen kielen ja ymmärtää kulttuuria. Mutta se ei riitä, että opiskelen. Haluan olla kaunis, sen maalainen nuori nainen. Tiedänhän mä, ettei musta koskaan sellasta tule. Ihan kuin en pysty toteuttamaan muitakaan mahdottomia unelmiani. Haluan niin kauheesti olla kotoisin siitä maasta. En kuitenkaan toisaalta haluaisikaan, ainakaan asua siellä, koska olen joka tapauksessa ylpeä, että olen suomalainen. Rakastan suomen kieltä, vaikka se ajoittain onkin mulle aika vaikeeta :D Ja Suomi on paras asuinpaikka mulle, koska se on niin turvallinen. Mitä siitä tulis jos kaikkien pelkojeni lisäksi pelkäisin vielä enemmän kaikkia luonnon katastrofeja sun muita.
Rintaan sattuu.

Ehkä seuraavassa elämässäni on jotain järkeä.

Sweet dreams?

Olen taas ollut tosi hyvällä tuulella.
Olen saanut paljon aikaseksi. En ole edes avannut sarjojenkatsomissivuja, olen opiskellut. Yhtä kieltä, jota haluaisin osata.

Nyt päässäni pyörii kummallisia sanoja. Olen ehkä opiskellut liian ahkerasti. En välttämättä muista mitä joku sana tarkoittaa suomeksi, muistan vaan sen sanan opiskelemallani kielellä. Pää tuntuu erittäin täydeltä.
Olen iloinen. Tuntuu siltä, että otin askeleen elämässäni johonkin suuntaan. Taisin myös keksiä mulle haaveammatin. Enään se ei ole prinsessa, laulaja tai joku muu vastaava, niin kuin pienempänä.

Suurin haaveeni oli tulla prinsessaksi. Ei ollut väliä miten, en edes ajatellut sitä. Suunnitelmani kai oli sellainen, että joku päivä kuuluisi vaan *puff* ja koko perheeni olisi kuninkaallinen.
Olisipa se vieläkin haaveeni. Olisinpa niin nuori, että voisin haaveilla sellasesta. Haaveilla prinsessaksi tulosta, koska niillä on nätit kruunut ja mekot. Voisinpa olla niin huoleton. Eihän se enään niin mene. Tässä iässä.

Tajuntaani iski toissapäivänä, että mun pitäisi olla jo aikuinen. Elämäni pitäisi olla sen mukaista. Mun pitäisi opiskella - opiskella ihan kunnolla siis - tai olla töissä. Mutta kun mä en halua töihin. Ikinä.
Haaveammatin keksiminen helpotti vähän ahdistusta. Nyt mulla olisi ainakin joku mihin tähdätä. Jokatapauksessa, en halua tehdä töitä. Haluan opiskella läpi elämäni. Vastuun karttamista. Jos tekee töitä, pitää kantaa vastuu töistään. Pitäähän opiskelussakin, mutta vähemmän.

En ole aikuinen. Olen erittäin riippuvainen vanhemmistani, enkä voi päästää irti. Olen lapsen tasolla. Olen lapsellinen.

Minua ahdistaa oma itseni. Tulevaisuuteni. Ja maailma.

Muiden vuoksi?

Eilinen oli taas niitä päiviä.
Vitutti. Niin paljon, että itketti.

Yksi mun pakko-oireisista jutuista, on toivominen. Aina kun nään tietyn näköisen ihmnisen, pitää mun esittää tietty litania toiveita. "Olisinpa mä yhtä terve kun toi, olisinpa mä yhtä kaunis kun toi..." ja lista jatkuu. Eilen, matkalla terapiaan satuin toivomaan, että kaikki liikennevalot ois punasina. Ja ne oli. Tuli hirvee ahdistus. "Vihdoinkin mun toive toteutuu, ja tuhlaan sen liikennevaloihin." Mulla on näköjään aika vahvasti kaikki lampunhenkisadut mielessä. Ensimmäinen toive: mies toivoo nakkia vaimonsa nenään. Toinen toive menee siihen, kun nakki pitää toivoa pois nenästä. Hirveä, hirveä ahdistus. Mitä jos joku muu toive olisi myös toteutunut? Tiedostan, että olen täysi sekopää, mutta en voi näille ajatuksille mitään. Ne tulevat väkisin, eikä niitä pääse karkuun. Se on varmaan se toinen persoonani siellä huutelemassa kaikkia hulluuksia.

Terapiassa sitten tuli kyyneleet silmiin. Kerroin, että mua ketuttaa. Koko elämä. Se kun mulle sanotaan "ota johto käsiin" tarkoittaen siis sitä, että mun pitää puhua terapiassa. Se, että mun pitäis tulla terveeks. Tämä ajatus sai mut ihan sekasin. Pitäisi? Ihan kuin en itse haluaisi tulla terveeksi, vaan mun olisi pakko. Muiden takia. Sen takia, että muut haluavat? Mietin asiaa, ja nyt en ole varma, haluanko parantua. Kerroin nimittäin terapeutille mun pakko-oireista. Kerroin, että mulla on sellanen sääntö, että sarjoihin liittyvien asioiden aikana en saa tehdä pakko-oireita. Se kysy, että miksi en laajenna tätä sääntöä. Liitä sitä muihin asioihin. Vastaukseni oli, että en halua. Koska sitten mulle ei jää mitään tehtävää. ???
Ei se kyllä edes varmaan onnistuisi, vaikka haluaisinkin. Tulisi tunne, että petän... jotain? Jumalaa?

Haluankohan itse parantua? Jos en, tulenkohan koskaan haluamaan?

What I live for

"Sometimes the prettiest eyes have shed the most tears. Sometimes the most loving hearts have felt the most pain."

Olen elossa. Kuinka pitkään olenkaan jaksanut. Jaksanut herätä joka päivä. Jaksanut sietää masennusta. Jaksanut uhmata pelkojani. Aina, joka päivä, koko ajan.
Pelkään aina, kun olen hereillä. Olen masentunut aina, kun olen hereillä. Ja silti herään joka päivä.

Miksi jaksan?
Isän, äidin, veljen ja eläinteni takia.
Parhaan ystävän, poikaystävän ja muiden ystävieni takia.

Mikä saa mut jaksamaan?
Ihanat ihmiset ja niiden tuki.
Musiikki.
Ihanat sarjat, jotka täyttää ajatukseni ja kaikki päiväni.
Eräs maa ja sen kieli.

Tiedän, olen hörähtänyt. Hörähtänyt musiikkiin, sarjoihin ja yhteen maahan. Nämä asiat täyttävät mieleni, mahdottomat haaveeni ja sydämeni.
Olipas ylihempeää.

Eilen hymyilin koko päivän. Mietin noita kolmea viimeisintä asiaa koko päivän ja poskiin sattui kun hymyilytti niin paljon. Terapeuttini saattaa pitää mua vähän pöpinä, kun kerroin sille, mitä mietin. Pöpihän mä olen, mitä sitä kieltämään. Mutta nyt musta sai kyllä ylipöpin kuva. Who cares. Saatan ollakin ylipöpi, tulenhan mä sentään iloseksi ihan ihmeellisistä asioista.

Olen elossa. Enkä ole valmis kuolemaan.

Self-confidence?

Näin unta. Unessa pystyin muuttumaan nopeaksi, ihmisen näköiseksi, monihäntäiseksi ketuksi. Peukalostani saamallani verellä piirsin maahan verisen ympyrän. Aika pysähtyi hetkeksi, jolloin muutuin ketuksi. Olin valoakin nopeampi. Ketuksi muuttuminen oli mun taistelukeino pahoja ihmisiä vastaan. Alussa mulla oli ongelmia piirtää symmetrinen ympyrä verellä. Peukalon pureminen veriseksi oli myös hankalaa.
Mielikuvitus kunniaan?

Eilen olin hyvällä tuulella. Iloinen. En tiedä mihin päivä kului, koska en tehnyt mitään. Katselin kuvia ja kuuntelin musiikkia. Ennen nukkumaanmenoa katsoin koneella yhden jakson yhdestä sarjasta. Välilehti oli ollut auki koko päivän, mutta kuvien katselu kiinnosti enemmän. Olen outo, elämätön olento. Saan suurta mielihyvää musiikista ja kuvien katselusta. Musta tulee... iloinen. Iloinen, kun saan makaa sängyllä ja katsella kuvia koneelta. Taustalla soi lempimusiikkini.
Musta tulee iloinen, kun joku erehtyy kysymään multa lempiasioistani. Lempisarjoista, lempiväristä, lempimusiikista. Kaikkiin liittyy joku tarina, ja olen onneni kukkuloilla kun saan selittää näistä asioista.
Eilen illalla ja tänään aamulla sain selittää äidilleni vaikka mistä. Sydän aloittaa korvissa asti kuuluvan pamppailun. Rintaan tulee lämmin tunne. Hymy. Loistavat silmät. Joskus alan jopa änkyttämään, kun olen niin innostunut. Selitän ja selitän, enkä tiedä yhtään saako selityksestäni mitään selvää.

Olen myös rentoutunut. Koska saan olla kotona? Helpottunut kun ei tarvitse mennä kouluun. Kun ei tarvitse hävetä itseään, vaan saa olla juuri sellanen kun haluaa. Kotivaatteissa. Saisin vaikka haista paskalle jos haluaisin.

Häpeän itseäni suunnattomasti. Joku sanoi mua perjantaina kauniiksi, ja eka ajatus oli, että mulle vittuillaan. Olen hyvin epävarma. Luonteestani ja ulkonäöstäni.
Itsevarmuus on tuntematon asia mulle.

Filter missing

Olen liian avoin. En osaa pitää suutani kiinni. Multa puuttuu päästä sellanen puhesuodatin. Se on hirveetä. On hirveetä kun en yhtään ajattele mitä sanon. Asioita, joita ei pitäisi sanoa vaan ryöppyää suustani tahtomattani. Jälkeenpäin mietin "why the fuck did I just say that?".

Esimerkkejä...

1. Olin nuorempana sairaalakoulussa opiskelemassa. Lähdin sairaalakoulusta yhden ihmisen kanssa tutustumaan päiväksi erääseen ammattikouluun. Siellä oli kivaa ja ihan jees ihmisiä. Yksi poika jopa silmäili mua sillä tavalla. Jossain vaiheessa alettiin porukalla juttelemaan ja tuli puhe siitä, mistä koulusta kukin on. No, kun minulta - ja tältä ihmiseltä, joka oli seurassani - kysyttiin, vastasin suoraan koulumme nimen. Se on myös sairaalan nimi, joten kenellekkään ei jäänyt epäselväksi, että meillä on mielenterveyden kanssa ongelmia. Siitä sitten tulikin päivän puheenaihe "ootteko te hulluja?". Tietysti tuo eräs poika unohti kiinnostuksensa minuun. Seuralaiseni ei myöskään ollut kovin iloinen.

2. Mulla ja poikaystävälläni on sellanen juttu, että uhotaan toisillemme aina. "Eiks sul oo pokkaa vai?" "Et uskalla?" "Et pysty siihen ja siihen." Näin me yllytetään toisiamme tekemään asioita. Se on ihan kivaa tiettyyn rajaan asti. Tietyn rajan kännipäissäni kuitenkin ylitin: olin poikaystäväni kanssa dokaamassa. Oltiin just lähetty kai baarista (tästä on parisen vuotta aikaa) ja istuttiin jossain ulkona. Siihen tuli kolme tyttöä ja erittäin aggressiivinen poika uhoomaan jotain. Se vaan uhos ja uhos ja uhos. Koitti esittää tosi kovaa poikaa. Jossain vaiheessa ne sitten kyllästy ja lähti, kun kumpikaan meistä ei nokkaansa heilauttanut. Olin vihanen poikaystävälle ja erittäin turhautunut. Ärsyyntynyt. Poikaystävä sanoi ylpeästi jotain sen suuntaista, että "en edes tehnyt sille mitään, vaikka se riehu siinä." (Se poika oli siis koittanut lyödä ja potkia poikaystävääni, mutta ei ollut osunut poikaystäväni taidokkaan väistelyn ansiosta.) Koska olin niin vihainen jostain nykyään jo tuntemattomasta syystä, tuhahdin poikaystävälleni, että "et sä edes osuis." En tosiaankaan tiedä miksi. Olen vaan niin tyhmä. Niin tajuttoman tyhmä ja ajattelematon. Silloin se poika ja ne kolme mimmiä tuli takasin ja jatkoivat siitä, mihin jäivät. Hirveesti potkimista ja lyömistä, mikään yritys ei onneksi osunut poikaystävääni. Poikaystäväni oli vihainen kommentistani, ja ihmettelen miksei hän näyttänyt minulle, että osuisi ihan helposti. Miksei hän lyönyt, kun mäkin olin jo valmis mottasemaan?

3. Puhun äitini kanssa erittäin paljon asioista. Hän tietää suurimman osan mieltäni painavista jutuista. Tietenkään kaikkea ei voi edes omalle äidilleen kertoa, ja hyvä niin. Tänään, tultuani poikaystävän luota kotiin, puhuimme jälleen asioista. Lipsautin vahingossa hyvän ystäväni yksityisasian. Tiedän, ettei juttu lähde leviämään. Tiedän sen. Sanoin myös äidille, että unohtaa mitä kerroin. Hän vaan sanoi, että "unohdettu." Mulla on mahtava äiti, jolle voi puhua mistä vaan. Hän on myös erittäin viisas ja hänen puhesuodatinkin toimii, jos on muiden asioista kyse. Me molemmat tiedämme, että keskustelumme ovat vain meidän välisiä. Ja meille on kummallekkin itsestäänselvää, ettei puhuta eteenpäin mitään. Silti mua harmittaa, että lipsautin jotain, mitä mulla ei ehkä olisi lupa kertoa. Äitini ei kyllä edes tiedä tätä ystävääni. Mutta silti.

4. Mulla on tapana aina vahingossa kertoa hyvin avoimesti omista asioistani. Se ei aina ole hirveän viisasta. Esimerkiksi blogissani olen kertonut kaiken elämästäni. Kaikki paitsi sellaiset asiat jotka vähäinen järkeni kieltää kertomasta. Äidin kanssa puhuin kerran siitä, miten avoin olen. Hän tietää, että pidän blogia, ja kerran mainitsin postauksestani, jossa kerroin jotain, jota en uskalla kertoa läheisimmillenikään välttämättä. Ainakin se vaatii hirveää ponnistelua. Äitini käski minua olemaan varovainen. Kaikkia asioista ei kuulemma kannata jakaa. Ei, vaikka kirjoittaisinkin nimettömänä (mulla on sellasia tosi vahvoja pelkoja, mitkä liittyy ykistyisyyteen. Olen esimerkiksi ihan varma, etten kirjoitakkaan blogiani nimettömänä, vaan koko luomakunta saisi heti yhdellä silmäyksellä tietää, kenen blogi tämä on). Ja olen samaa mieltä nyt. Ihmiset ei aina ole kilttejä. Joskus he ovat vain uteliaita ja tilaisuuden tullen ilkeitä. Joten poistin tämän kyseisen postauksen ja kaikki asiaan liittyvät kommentit. Toivon, ettei kukaan pahantahtoinen ihminen kerennyt lukea sitä. Joutkuthan sen ehti lukea. Olen nimittäin saanut asiaa koskevia ihania kannustavia kommentteja.
Koulussammekin leviää noloja juoruja ihmisistä. Joku on kertonut hyvin yksityisiä asioita erittäin huomionkipeänä - tämä henkilö on siis hyvin huomionkipeä, hän kertoo asioitaan, jotta ne leviäisivät - ja juorut kulkee suusta suuhun.
Pari ihanaa ystävääni lukee blogiani. Joten en enää tiedä, mitä voin postata. Luotan täysin näihin ihmisiin. Täysin. Silti ahdistaa kertoa jotain, jonka takia he pitäisivät minua vielä hullumpana. Mulla on yksi OCD:hen liittyvä teksti luonnoksissa, enkä vieläkään ole painanut "julkaise". En tiedä painanko koskaan.

Be careful who you share your true feelings with, not everyone is listening because they want to help, sometimes they just want to gossip.

What if I fall?

Menin kouluun keskiviikkona. Vaihtoehtoja ei oikeen ollut kun opettajat alko vaatimaan lääkärintodistusta, jos olisin vielä keskiviikonkin poissa. Eihän mulla sellasta ollut. Eikä mulla ollut mitään syytä, miksi saisin sellaisen. Joten menin kouluun.
Menin siis toiseen ryhmään ja mua pelotti kauheesti. Se meni kuitenkin hyvin. Tunneilla jaksoin olla aktiivinen ja osallistua keskusteluun, mikä vieläkin vähän ihmetyttää. Opettaja kehui miten mulla on suomenkielen oikeinkirjotus hallussa, toisin kun kuulemma aikalailla niillä muilla oppilailla. Ensin tunsin oloni hieman ylpeäksi, kunnes muistin, että on minulla muiden oppilaiden kanssa ikäeroakin vähintään kolme vuotta. Myhäilyni loppui siihen. (Suomenkielentaidoistani: mökillä sanoin "kyllä mä pystyn kossua juoda", josta kaikki alko huutamaan kilpaa "Ei näin! Voi Maija, ei näin". Ihmettelin, että missä vika ja mulle yritettiin kaikkia ihme sanoja käyttäen selittää ettei näin saa sanoa. Olen vieläkin vähän ymmälläni, mutta kuulostaahan esimerkiski "kyllä mä pystyn istua" jotenkin oudolta. :D En siis ole mikään suomenkielenmaisteri. Selvästikään.)
Viime yönä nukuin tosi huonosti. Heräilin pitkin yötä aina parin tunni välein. Silti raahauduin kouluun. Yllätyksekseni siellä oli tänään ihan kivaa. Kolmas kiva koulupäiväni tuossa koulussa. Kyllä pitää nyt olla iloinen. Puhti kuitenkin aikalailla hävisi päästyäni kotiin.

Menin pari päivää sitten bussilla äidin luokse. Iskä ajoi autolla perässä mun tietokoneen kanssa. Jännitti. Kai se oli jonkin näköinen alku paranemisprosessilleni. Jos jaksan yrittää vielä.
Uskallanko yrittäåä vielä voittaa pelkojani. Silläkin riskillä, että putoan taas pohjalle ja masennukseni kasvaa. Olisi helpompaa jäädä tähän, missä olen nyt. Ei riskejä. Ei pelkojen kohtaamista. Ei sitä kauheaa tunnetta, mikä tulee kun epäonnistun. Kun saan taas paniikkikohtauksen ja palaan lähtöruutuun.
Tai vielä kauemmas.

Mitä jos putoan? Pohjalle tai pohjan läpi...

Herätä mut perjantaina

Valun vaan päivästä toiseen. Aika matelee.
Nukun ja tylsistyn. Nukun ja tylsistyn. Katson sarjoja. Nukun ja tylsistyn. Noista on mun päiväni tehty. Käyn myös vittuuntuneena terapiassa. Koulusta lintsaan.

Nään unia. En jaksa kertoa.
Nukun koska on tylsää, tylsistyn kun en nuku.
Terapia ärsyttää. Suunnattomasti. Ärsyttää raahautua sinne, kun ois mulla parempaakin tekemistä. Nimittäin tylsistyä ja nukkua. En ole halukas tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa. En edes terapeutin. En varsinkaan terapeutin. En usko terveeksi tulemiseen, joten miksi vaivautua. Olen laiska ja tärkeistä asioista puhuminen ahdistaa. Ja sitä isompi vitutus, mitä ei-tärkeämmästä asiasta puhun.
Koulussa alkoi TEV-jakso. Työelämään valmentautuminen. Mulla ei ole työpaikkaa, enkä edes haluaisi. Nyt mun pitäis mennä kolmeksi viikoksi toiseen ryhmään tylsistymään. Pelottaa. Ja mitä järkeä mennä sinne, kun voin tylsistyä kotonakin. Koulussa ei ole normaaleja aineita, ei kirjoja, ei tule läksyä. Mitä mä siellä teen? En kuulu sinne. Joten lintsaan. Isän takia taidan mennä kouluun huomenna, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen tarkoitukseni. Ajattelin, että olisin kipeänä vähintään torstaihin asti, mutta koska vanhempani eivät ole onnensa kukkuloilla lintsatessani, päätin, että raahaudun sinne keskiviikkona.

Olisipa jo perjantai. Voisin tylsistyä jossain muualla kuin kotona. Vaikka poikaystävällä parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa.

Elämälläni ei ole sisältöä. Kaikki päivät ovat samanlaisia.

OCD

Tämä teksti on kokonaan omistettu mun, ah, niin iki-ihanalle OCD:lle (Obsessive Compulsive Disorder tai joku vastaava). Ihan vaan varotuksen sana kaikille, joilla on pakko-oireita. Kokemuksesta tiiän, että muiden pakko-oireet voi jäädä itsellekkin päälle. Been there.

Mulla on ihan liikaa pakko-oireita.
Ihan ku niitä tulis koko ajan lisää. Ne on todella pinnassa ja koko ajan mun mielessä.
Osaan niistä olen saanut jonkinlaisen hallinnan. Saan tehdä tietynlaisia pakko-oireita vasta sitten kun olen vaikka juonut vettä. Mutta vaikka pystyn niitä tolla tavalla siirtämään, pitää mun silti ajatella niitä koko ajan. Pitää koko ajan muistuttaa itseäni, etten saa tehdä niitä vielä, vaan vasta sitten kun... Mulla on pakko-oireita kahteen eri tarkotukseen. Toisilla pelastan itseäni ja toisilla muita. Vain näitä jälkimmäisiä olen onnistunnut siirtämään. Se toimii niin, että käännän sen ajatuksen väärinpäin. Normaalisti ajatus menisi niin, että jos en tee jotain niin joku kuolee. Olen kääntänyt sen niin, että jos TEEN jotain niin joku kuolee. Se toimii, ei tarvitse naputtaa tai tehdä jotain tiettyä määrää. Mutta mun pitää ajatella asiaa 900 kertaa päivässä. Joten ei sekään ole ihan  helppoa. Ensinnäkin sen takia koska menen ihan sekaisin. Okei, olen jo.
Toisilla pakko-oireilla pelastan itseäni. Jos en tee jotain niin mulle tapahtuu jotain pahaa. Jos laitan ensin sukan oikeeseen jalkaan niin mulle tapahtuu jotain. Jos teen jotain kaks kertaa niin mulle tapahtuu jotain pahaa. Näitä en siis pysty siirtämään. Ei voi muuta sanoa kuin, että voi porkkana tai joku vastaava

Nää on siis koko ajan pinnassa. Koko ajan mielessä, eikä ne mee pois sen jälkeen kun olen suorittanut pakko-oireen. Ne vaan pysyy mielessä. Jään laskemaan, että teinkö nyt oiken. Riittääkö kerrat. Kumpaan laitoin ensin saippuaa, vasempaan vai oikeeseen käteen? Kumpi sukka meni ekana jalkaan, monta perunaa söin, monta huikkaa otin limusta. Otinko isoja vai pieniä huikkia. Kuinka monta isoa ja kuinka monta pientä. Sitten pitää vielä ottaa keskikokosia huikkia, koska kokoja ei saa olla kahta. Otinko keskikokosia huikkia tarpeeks? Kuinka monta otin yhteensä.

Nyt mulla on alkanut tulla vaikeuksia niiden muidenpelastamispakko-oireiden siirtämisen kanssa. Se ei enää meekkään ihan niin. On esimerkiks poikkeuksia, sellasia kertoja millon niitä saa tehdä. Tai siis pitää tehdä. Ugh.

Pakko-oireet voi siis liittyä joka asiaan, ihan mihin vaan. Ja näitä tulee koko ajan lisää. Ja kun kerran teen, kun kerran mietin vahingossa huikkien määrää, pitää niitä miettiä joka kerta.

Terapeuttini mukaan luulen, että oon kaikkivaltias. Kuulostaa ehkä siltä, myönnän, mutta en luule... Vai?

Dotting the i's and crossing the t's

Nyt on tultu mökiltä takasin. Tulin jo eilen, mutta menin suoraan poikaystävälle ja nyt vasta oon kotona.

Mökillä oli taas jälleen ihanaa. Hyvä seura, synkät ja myrskyiset yöt sekä jäätynyt pesuvesi ♥ Okei, no ne yöt oli tosi pelottavia. Latasin tätä matkaa varten puhelimeen taskulampun, mutta en edes sitä uskaltanut öisillä pissaretkilläni käyttää. Oli aika vahvasti sellanen tunne, että jos laitan taskulampun päälle, niin tietysti moottorisahamurhaajan kasvot möllöttää siinä mun naaman edessä. Joten olin siis ihan pimeessä kun jääkylmä tuuli puhalsi persauksiin. Enkä tietenkään nähnyt polkua, joten kompuroin jokaisen mahdollisen mutakasan kautta takaisin pikkumökkiin, jossa nukuin isäntäperheen tyttären kanssa. Oli kyllä kiva reissu.

Sain tänään poikaystäväni luokse oman avaimen. Tai no. Mullahan on ollut avain sen luokse varmaan 1½ vuotta MUTTA sillon kun poikaystävä antoi sen mulle, se sano "tässä sulle mun vara-avain". Tänään katottiin yhtä sarjaa, jossa mies antoi naisystävälleen avaimen kotiinsa. Mietin hetken asiaa, ja sanoin poikaystävälleni, ettei se oo koskaan antanut mulle minun omaa avainta, pelkästään vara-avaimensa. Kerran- joskus vuosi sitten - puhuttiin  asiasta ja kun sanoin että mulla on avain sen luokse, poikaystäväni ilmoitti, että se ei ole mun avain, vaan sen vara-avain.

Tänään se siis asiasta mainittuani pyys multa avaimensa takasin ja hetken päästä ojensi sen mulle ja sano "tässä sulle oma avain mun kotiin" tai jotain vastaavaa. Tulin tosi iloseks ja hymyilin tyhmän näkösenä aika pitkään ja myhäilin siinä jotain omaa. Jotenkin tuli uskomaton olo. Minä olen sellaisessa parisuhteessa, jossa mulla on oma avain poikaystäväni luokse. 

Pitää olla tarkka näissä asioissa nääs. Tää kyllä taitaa mennä jo pilkun viilaamiseks.

Jokatapauksessa tuntuu, että oltais menty eteenpäin parisuhteessa, vaikka mulla se avain olikin ollut jo vuoden ja vielä avainnipussa saantipäivästä asti :D Nyt se on kuitenkin virallisesti mun, eikä enää pelkkä "vara-avain".

Näin Facebookissa kuvan jossa luki : I tell everyone to be strong, knowing that I am the weakest person in the world. Siitä tuli mieleeni yksi kerta kun lohdutin erästä ihmistä sanomalla sellaisia asioita joiden sanoma on että "kaikki järjestyy". Miten voin sanoa niin, jos en omalla kohdallani usko asioiden järjestymiseen tippaakaan.

Olen aika varma, että sen ihmisen asiat järjestyy. Hän on vahva, eikä tällainen nynny kuin minä. Ja hänellä riittää tahtoa.

Mutta lauseet "elämä kantaa" ja "asioilla on tapana järjestyä" pitää poistaa mun... lausevarastosta. Sen takia, koska olen täysin eri mieltä.

Elämä voi pudottaa kantamisen sijaan, eikä asioilla ole vaan tapana järjestyä.

Näin unta. Unessa menetin aistini. Oli pimeää, en nähnyt mitään. Konttasin maassa, koska kukaan ei saanut nähdä mua. Kertooko tämä siitä, kuinka avuttomaksi itseni tunnen?

~

Lomalla viimeinkin taas.

Syysloma loppu tänään ja lähden huomenna mökille.
Ahdistaa.
Mennään junalla n. neljän tunnin matka. Se mökki on siis isäni ystävän perheen mökki. Perheeseen kuuluu isä, äiti, mun ikänen tytär ja kolme ihanaa koiraa. Siellä on aina ihanaa, mulla on kauhee ikävä koko perhettä.
Mietin siis toimintasuunnitelmia. Päässä pyörii, että "mitä mä sitten teen jos..." Ja näitä ajatuksia liittyy jokaiseen eri aiheeseen. Kaikkeen mikä mua ahdistaa. Taksimatka, junamatka, ravintolavaunu, koko menomatka. Perillä saatetaan käydä kaupasaa: ahdistaa! Perheen tytär saattaa tulla hakemaan meidät autolla. Tai sitten mennään taksilla. Kummin päin vaan, mua ahdistaa silti. Ahdistaa syöminen, saunominen, nukkuminen. Aikalailla koko elossaolo. Mutta olen päättänyt, että menen sinne mökille. Olen päättänyt, että nään ne ihanat ihmiset.

Tänään loppuhetken valmisteluja ennen kun menen nukkumaan. Terapian jälkeen käydään ostamassa mulle ihanan ihanat kumisaappaat. Ne on niin nätit, just mun väriset. Tai siis iskä käy ostamassa ja mä venaan autossa, koska ahdistaa. Voisinhan mä tietty mukaankin koittaa mennä, mutta aattelin että säästän itseäni ahdistukselta tänään mahdollisimman paljon, kun huomenna kuitenkin ahdistaa ihan hirveesti.

Joten koitan ottaa rennosti tänään. Pakkaan loppuun, nään yhtä ystävääni.
Hoen mantroja.

"Olen iloinen, olen vahva, olen terve..."
Oispa edes joku noista totta.

Sometimes I only need 20 seconds of insane courage

Mulla on mennyt syyslomaviikko dokatessa. Tiistaina oli paskin päivä pitkään aikaan, koska mut totaallisesti feidattiin. Ihmiset kuiski keskenään tunnin ja mä kävelin huoneesta toiseen sanoen kovaan ääneen "Älkää musta välittäkö, mä haen vaan mun kaljan ja lukittaudun vessaan pois tieltä, että saatte kuiskia rauhassa". Jos joku mun kaveri ois tehny noin - lähteny dramaattisesti tai ei niin dramaattisesti huoneesta pois, oisin menny perään. No, kukaan ei tullu mua hakemaan joten istuin vessassa puol tuntia, menin röökille, kaverit lähti toiseen huoneeseen kuiskimaan jne. Oisin tietty voinu sanoa, että nyt loppu se saatanan kuiskiminen tai joku tästä talosta lähtee pihalle. Joko yks kuiskijista tai sit minä (oltiin siis poikaystävän luona). En kuitenkaan sanonut näin. Toivoin vaan, että joku huomaa mut, ilman että laitan showta pystyyn. Ja niinhän ei tapahtunut.
Loppuillasta tämä kuiskijakaverini halaili poikaystävääni, kun oli lähdössä. Halas sitä varmaan viis kertaa ja kikatti sen korvaan. Mun naaman edessä. Ja mulle ei ees sanonu moikka.
Aamulla olin pahalla päällä. Ja mustasukkanen. Siis olin niin hiton pahalla päällä, ja saarnasin yhdelle asianomaiselle noin tunnin. Se veti sen hiljaseks, mikä on jo aika ihme, yleensä se ois ees puolustuskannalla. Mutta ei sillon. Se tajus miten paskalta musta oli tuntunut. Miten paska ilta mulla oli ollut ja miten surkee olo mulla oli. Se oli ihan hiljaa, ja loppujen lopuks - kun olin saarnannut loppuun - se pyys anteeks.
Lähetin myös sille kaulailijakaverilleni viestin, missä kerroin miten vihanen olen. Haven't heard from her since. Koitin myös soittaa. Ei vastannut.

Se tiistaista, nyt torstaihin.
Torstaina meijän kolmen kopla: paras kaverini, poikaystäväni ja minä, todettiin toisillemme miten tylsiä kaikki ollaan. Meillä ei oo koskaan dokatessa mitään tekemistä, muuta kun juomapelit ja nekin alkaa kyllästyttää. Ollan siis tylsiä. Mutta silti meillä on aina ihan kivaa. Todettiin, että on vaikee olla hymyilemättä, vaikka kuinka tylsiä oltaiskin.
Perjantai meni samoissa dokausmerkeissä kuin torstaikin.

Tänään lauantaina mulla oli darra. On vieläkin. Iskä ei vastannu puhelimeen, joten soitin parhaan kaverini hakemaan mut. Se tuli. ♥ Menin siis ilman autokyytiä poikaystävältä himaan. Meinasin alkaa itkemään matkalla. Meinasin alkaa itkemään jo poikaystävän luona. Hoin kuitenkin itselleni, että "olen 'sukunimi-sukunimi', kyllä mä selviän." Eli vaikka "olen Toimelias-Tatami, kyllä mä selviän." Se autto hetkellisesti, ja sain itseni ulos poikaystävän kämpästä paniikkikohtauspillereiden ja mantrojen voimin. Ulkona ahdistus alkoi hiipiä mua kohti, onneks mulla oli paras kaveri vierellä. Jalkoihin ja selkään sattu liikunnan puutteesta. Henki ei meinannut kulkea.

Ainoot ajatukset mitkä päässä pyöri oli toimintasuunnitelmat ja "ei enään koskaan."

Olin onnellinen, mitä sä luulit?

Isä jauhaa mulle päivittäin jostain hypnoosijutuista. Se uhkailee, että vois varata ajan hypnotisoijalle mua varten. Se myös jauhaa rentoutumisharjotuksista. Se jopa osti CD:n sisältävän kirjan, joka kertoo rentotumisesta. Voi että. Kai mun on pakko sitä vilkasta kun se on niin hehkuttanut näitä juttuja.

Eilen menin parhaalle kaverilleni poikaystäväni kanssa jatkamaan perjantaista menoa. Eli alkoholia ja hyvää seuraa. Oli oikeen hauskaa ja hymy oli herkässä. Koitettiin mm. rakentaa hattuja sanomalehdistä. Sillä oli sellanen tarkotus, että oltais saatu poikaystävälle "aasihattu" kun se istu keittiön nurkassa. Viisaat päämme lyötiin parhaan kamun kanssa yhteen, googlattiin ohjeet ja alettiin taiteilemaan. Eihän siitä hattua tullut. Ei läheskään. Poikaystävä tuli ottamaan ohjat käsiinsä ja näpers ilman ohjeita oikeen kunnon merimieshatun ittellensä. Paras kaveri myös kokkas mulle, koska tietää, että oon vähän ruoan perään. Omnomnom.
Siitä sitten suht yömyöhään lähdettiin poikaystävän kanssa käymään mun äidillä hakemassa mun tietokone JA jatkettiin matkaa poikaystävän luokse! En muista koska viimeks oisin omin jaloin kävelly sen matkan. Ajatella, ihan ilman autokyytiä.

Jalat tuli tosi kipeeks, mutta oli se sen arvosta kun sai kävellä poikaystävän kanssa käsi kädessä pikkusessa vesisateessa. Olin onnellinen. Koitin napata taivaalta tippuvia vesipisaroita huulilleni. Koska viimeksi oon tehnyt niin?

Poikaystävä sanoi mua kauniiksi. Minua? Palloksi lihonutta, isoa tyttöystäväänsä. Minua, joka oli ilman meikkiä ja kalpea kuin haamu.
Mun on pakko tehdä itselleni jotain. Jos ei terveyden niin parisuhteen takia. Vaikka se kuinka sanois mua kauniiks, niin mua hävettää olla sen edessä näin isona. Just ja just saa kädet mun ympärille kun halataan. Okei, nyt mä liiottelen. En myöskään halua, että vanhat tuttuni muhun törmätessään kuiskivat toisilleen, että paljonko olen lihonut. Enkä halua kuulla, että "maha sisään". En ylipäänsä halua muistutuksia siitä, että olen lihonut. Levinnyt.
Se sattuu.

No life?

Pitkään odotettu syysloma alkoi. Ja se alkoi ihan hyvin.

Ensin oltiin mun poikaystävällä kavereiden kanssa, siitä parhaan kaverin serkulle (matkaa n. 300 metriä) hakemaan poikaystävälle uutta terraariota. Sieltä takas poikaystävälle. Baarissakin käytiin. Oli ihan kiva huomata taas, että pystyn edes jotenkin kävelemään ulkona. Edes vähän. No eipä tässä kyllä paljon hurrattavaa oo. Mutta hurraanpa silti. Tai hurraisin jos jaksaisin.

Aamu ei sitten ollutkaan niin hohdokas darran takia. Kivaa mulla oli kyllä aamullakin. Katottiin poikaystävän kanssa yhtä sarjaa ja loppuaika, jonka olin siellä puhuttiin aika lailla kaikesta mitä mieleen tuli. Mm. yhdestä sarjasta, josta tykätään molemmat ihan hirveesti. Joo tiedän, meillä ei oikeen oo elämää. Katellaan yleensä vaan jotain mun koneelta, pelataan, dokataan tai puhutaan. Mitä sitten, vaikka ei käydäkään lintsillä tai kalassa tai vaikka luistelemassa. Meillä on joka tapauksessa kivaa yhdessä. Vaikka katsotaankin aika usein jotain sarjaa, niin so what? Tykätään sarjoista :3

Istutaan yleensä aina vaan sisällä - baareja ja kauppaa lukuunottamatta - koska en uskalla lähteä mihinkään. On se mua koittanut houkutella, mutta en suostu.

Olin odottanut taas kerran viikonloppua edellisestä sunnuntaista asti. Ja nyt, mhm, en tiedä. Kurjaa, kun jouduin taas kankkusen takia karkaamaan poikaystävältä niin aikasin. Äidin luokse mä olisin joka tapauksessa mennyt, mutta oliko pakko  kukonlaulun aikaan? Olettaen siis, että kukko laulaa 12 maissa päivällä.

So bored

Mun päivät on nyt ollu yllättävän tylsiä.
Ois pitkän pitkä lista katottavia sarjoja, mutta ei oikeen jaksa. Pitäis keskittyä liikaa.
Mitä ihmettä kotona istuva ihminen voi tehdä?
Televisio ei kiinnosta, lukeminen ei kiinnosta. Tietsikalla istuminenkaan ei oikeen kiinnosta. Silti mä kökötän päivät pitkät tuijottaen tietokoneen näyttöä. Jos en tee muuta, niin vaan tuijotan. Katon mun näytönsäästäjää ja sitäkin pitää odottaa 8 minuuttia. Kahdeksan pitkää minuuttia, voi elämän kurjuutta! :D

Ihmettelen, että miten oon kuluttanut mun päivät viimeset kaks viikkoa. Noin kaksi viikkoa sitten mulla jäi yli-ihanien sarjojen kattominen vähemmälle. En oikeesti tiedä miksi. Sivu, jolta niitä sarjoja katson on ollut kaksi viikkoa auki, toimettomana. Pausella. Vien hiiren joka päivåä noin 10 kertaa sen välilehden päälle, pari kertaa olen painanutkin siitä. Mutta playn painaminen tuottaa jonkinäkösiä ongelmia.
Menen arkisin joka ilta seitsemän aikaan nukkumaan - olen kuin iso vauva. Ihan vaan koska on niin tylsää. Lääkkeideni ansiosta saan kepposesti nukuttua yli 12 tuntia ja vielä senkin jälkeen uni maistuisi.

Joten päiväni menevät nukkumiseen ja tietokoneen näytön tuijottamiseen. Nyt huudahdan sarkasmia täynnä olevan "jippiin".

Fuuuuuuuuuuuu-

Surullinen ja yksinäinen olo.

Isä tuli hakemaan mut poikaystävän luota, kuskas mut terapiaan, venas siinä ulkona autossa 45 minuuttia, heitti mut kotiin ja sitte vielä pyysin sitä heittämään mut poikaystävälle. Olen itsekäs. Hyvin itsekäs. En näköjään ajattele muita kuin itseäni. "Enkö mä kuskaa sua ihan tarpeeks aina?" se kysy. "Et" oli mun kylmä ja itsekäs vastaus. Ymmärrän, että sen - ja kaikkien muidenkin - mielestä se kuskaa mua aina ihan tarpeeks. Ainahan se kuskaa mua jonnekkin. Kouluun, terapiaan, äidille, poikaystävälle, sen luokse... Mutta mun mielestä se ei oo tarpeeks. Mun pitäis, mun kuuluis päästä joka päivä sinne minne haluan. Tarkotan tässä nyt mahdollisuutta mennä mun poikaystävän luokse. Mutta se ei toimi niin. En voi saada autokyytiä aina kun haluan, ja mä ymmmärrän sen tietysti. Mutta helvetti soikoon mä en tahdo just nyt olla kotona. Oon yksin, ja yksin ajatukset nousee pintaan. Ja nyt ei oo se aika kun haluun ajatella.
Tai siis, en oo yksin, on  iskä kotona, mutta ei se mitään auta. Mun kuuluis olla kavereitten ja poikaystävän kanssa.

Yksinolo.
Niin kauheeta. Ennen nautin yksinolosta, mutta en just nyt. Ennen oli ihanaa kun sai välillä olla rauhassa, mutta ei nyt. Ei todellakaan nyt. Tulee vaan elämän paskuus mieleen.
Mulla menee aika huonosti. Ajattelin tossa just bussilla matjkustamista, mutta hylkäsin sen saman tien. Ei. Ei vielä, ei ehkä koskaan.

Täytän mun ajatukset kaikilla mahdollisilla ärräpäillä ja vaan kiroilen yksinäni. Jos faija ei ois kotona, tekisin sen varmaan ääneen. Laittaa vielä hullujen huoneelle jos alan hoilottamaan yhtä kaikki kirosanat sisältävää laulua. Ja sitte vielä pari saksalaista ärräpäätä perään.

Penny of my thoughts

Mun maailma on kaatunut. En voi uskoo sitä. Mutta se on ihan okei. Ei se tunnu miltään erityiseltä. Samaa vanhaa vaan.

Viime viikolla päätin olla pois koulusta torstain ja perjantain. Ahdisti. Pystyin silti menemään poikaystävälle, mikä oli ihme. Normaalisti oisin jäänyt kotiin haukkomaan henkeä.
Poikaystävän luona istuin yksin pari tuntia. Oli tarkotus nähdä parasta ystävää ja poikaystävää, mutta kummatkin oli menoillaan, joten istuin yksin ja mietin elämää. Olo oli, taas jälleen, hyvin toivoton.
Harkitsin viiltelyä, kunnes totesin, että se on aika turhaa ja muistin, että siitä tulee vaan pahempi olo. Olen siis viillellyt joskus, pientä angstiviiltelyä vain, ei mitään maailmaa mullistavaa. Ei edes hirveen näkyviä arpia. En joutunut tikattavaksi tai muuta vastaavaa. Mulla oli sillon vaan nuoruusiänkriisi. Mietin siis viiltelyä. Halusin tehdä ihan kunnon arvet. Halusin niin kauheesti. Tajuttuani, että elämäni on niin pahassa jamassa, ettei mikään viiltely edes heilauttaisi maailmaani, luovuin ajatuksesta. Kuten aiemmin ilmoitin, mielestäni se on muutenkin aika turhaa.
Joten, makasin sohavalla, tuijotin kattoa ja mietin. Yht'äkkiä mulle tuli tosi yksinäinen olo. Taisin myös hieman pelätä teräaseiden läheisyyttä, joten yritin soittaa kaverille. Se ei vastannut. Olin ihan yksin.
Olin hyvin toivoton. Mitä enemmän mietin, sitä toivottomammaksi olo muuttui. Itkua ei tullut, vaikka itketti.
No mitä mä mietin?
Mietin sitä, että loppuelämäni on kotinurkilla eikä missään kauempana.
Mietin sitä, että en pääse haavemaahani. Jos pääsisin, istuisin vain hotellihuoneessa.
Mietin sitä, miten ennen mulla oli paljon haaveita. Halusin kokea kaiken. Ja nyt? Nyt en pystyisi mihinkään mistä olin haaveillut.
Mietin yskinkertaisia asioita. Mietin uusiin baareihin menoa. Kalastamista. Poikaystäväni veljen ja parhaan kaverini mökeille lähtöä. Bussilla matkustamista. Metropelkoani. Hissipelkoani. Korkeenpaikanpelkoani. Kaikkia pelkojani. Kampissa oloa. Junalla matkustamista. Lentokoneita. Syömistä. Ulkona syömistä. Kotona syömistä. Uloslähtöä. Vessoja. Nukkumista. Nukkumista muualla kuin kotona. Sitä, ettei ole elämää. Läheisiäni jotka ymmärtävät tai eivät ymmärrä. Ihmisiä, jotka ova onnellisia. Kateutta. Vihaa. Elämän epäreiluutta.
Kuolemaa...

Ajatukseni keskeytti puhelin soitto parhaalta ystävältäni. Hän oli matkalla Alkon kautta poikaystäväni luokse, missä häntä olin odotellutkin. Poikaystäväni soitti heti perään. Hän oli matkalla kotiin äitiään katsomasta.
Oli skarpattava. En halunnut olla sellainen kuin olin. Asiat pois mielestä ja hymy huulille.
Loppuilta olikin sitten tosi hauska. Keksittiin parhaan ystväni kanssa uusia tanssimuuveja, pelattiin yhtä uutta juomapeliä, ja muutenkin oltiin  vähän hyperaktiivisia. Sain ajatukseni pois kaikesta, mitä en halunnut ajatella. Kiitos siitä heille.

Eilen pidin ystäväni kaverille tervetuliaisjuhlat, sen Helsinkiin muuton kunniaksi, ja huomenna menen poikaystäväni luokse. Maanantaisen koulupäivän jätän tyylikkäästi välistä. En jaksa nyt. Toivottavasti mulla ei ole hirveesti yksinoloaikaa.

Miettiminen ja masennus kulkee nimittäin mun kohdalla käsi kädessä.

The love of my life

Mulla menee poikaystävän kanssa, no, niin hyvin kun mun tilanteessa voi mennä. :)

Olin siellä peräti kaksi yötä viikonloppuna. Normaalisti olen vaan yhden yön ja sitten lähden äidin luokse, mutta koska faija oli lauantaina ryyppäämässä, ei se voinut tulla kuskaamaan mua. Ja arkisin en siis voi mennnä poikaystävälle, koska on koulua. Joten me nähdään aika harvoin, mutta sillon kun nähdään on ihanaa.
Perjantaina ryypättiin ja oli ihan kivaa.
Mutta lauantaina, ai ai ♥ Katottiin yhtä sarjaa, ja aina yhtä 20 minuutin jaksoa sellaset 1½ tuntia, koska puhuttiin niin paljon joka välissä. Aina laitettiin pause, ja vaan puhuttiin. En edes muista mistä kaikesta puhuttiin. Oli oikeen mukavaa. Meillä on aina aivan ihania juttutuokioita. Puhutaan finglishiä ja keskustellaan ihan kaikesta. Väitellään jopa meijän lempisarjoista ja koitetaan ennustaa tapahtumia. Oon tosi ilonen, etten päässyt lauantaina karkaamaan kankkusen takia kotiin.
Dokaaminenhan me myös illalla alotettiin. Paikalle tuli myös poikaystävän veli, mun paras kaveri ja sen serkku. Sillonkin oli ihan kivaa, mutta parasta päivässä oli kyllä ne juttutuokiot.

Yks päivä poikaystäväni kaveri sano mulle umpijurrissa, että jos se seurustelis mun kanssa, niin se jättäis mut. Ihan vaan sen takia, kun sen mielestä ois tyhmää että se näkis mua vaan yhden päivän viikossa. Kerroin seuraavana päivänä sen poikaystävälleni, ja se sano, että "MOO"... Mietin, että eikö sillä oikeesti oo muuta sanottavaa ja kun näytin kysymysmerkiltä, se sano "it's a MOO point" Mulla kesti hetken tajuta mitä se tarkotti, ja jos joku siellä ruudun takan on kattonut Frendeistä  tietyn jakson, taitaa se tietää, mitä tolla tarkotettiin. Frendeissä Joey siis sanoo "it's a MOO point". Se tarkottaa, että se on lehmän mielipide. Eikä lehmän mielipiteellä oo väliä :D
Hitto, että mä rakastan mun poikaystävää. Marraskuun 15 päivä ollaan seurusteltu kolme vuotta. Oon myös sanonut sille, että aion kosia sitä neljän vuoden päästä karkauspäivänä, jos se ei ole vielä kerennyt.
Tiedän kyllä, ettei se kosi mua vielä pitkään aikaan, vaikka kaikki kyseleekin että millon mennään kihloihin.
Ei se kosi mua ennen kuin voin nähdä sitä useemmin kuin yhden päivän viikossa.

Mutta se on ihan okei. Emmä kuitenkaan naimisinkaan vielä ois valmis menemään, vaikka oonkin häät jo suunnitellut :)

Täytyy kyllä myöntää jotain... terapian suhteen toimin aika lapsellisesti. Lähdin sieltä, niinkuin viime tekstissä mainitsin, ovet paukkuen ja ihan pikku jutun takia. Ja viime kerralla sanoin terapeuttia paskapääksi. *Sigh*.

Taidan olla sille vihanen. Jostain, en tiedä mistä. Tai tiedän... ehkä vähän. Se puhuu niinkuin ois hyvä, että unelmoin tietystä asiasta. Asiasta jonka _on mahdoton_ toteutua. Se ei ole ulkomaille matkustaminen tai muu vastaava "mahdollinen" asia. Esimerkkinä, että haluisin vaikka, hmm, olla merirosvo Pirates of the Caribbeanissa. Tällöin Pirates of the Caribbeanin pitäisi olla totta. Ymmärrättekö? Tässä esimerkissä terapeuttini puhuisi "unelmani toteutumisesta" silloin kun kuuntelisin Pirates of the Caribbeanin soundtrackeja? Se sanoisi, eikö ole ihanaa kuunnella sun unelmaa? "Voit vaan laittaa kuulokkeet korviin ja elää unelmaasi." Näin se sanois. En siis halua oikeesti elää Pirates of the Caribbean -maailmassa (tai mikä ettei, mikä vaan on kai parempi kun tämä) mutta tää on tosi hyvä esimerkki. Sitten koittaisin selittää että se ei toimi noin. Sitten se kysyisi, että miks ei. Ja sitten mä menisin lukkoon.
Ei oo mitään mistä haluaisin puhua enemmän kuin mun unelmasta. Mutta se ei taida ihan ymmärtää, enkä jaksais enään selittääkkään, koska suutun vaan ja mulla on todellinen ongelma vihan kanssa. (Kuten "paskapäästä" ja ovien paukuttamisesta huomaa).

Olen pahoillani, etten puhu siellä. Se maksaa ja jos koskaan edes haluan unelmoida terveeksi tulemisesta, pitäisi mun puhua siellä. Tiistaina sain sanotuksi, miten paljon mua veeituttaa käydä siellä. Sanoin, että harkitsen sen lopettamista. Sovittiin, että mietitään vielä. Se sano, ettei mua mikään estäis vaikka vaihtamasta terapeuttia. Mutta me puhutaan asiasta. Siitä miksi oon sille niin vihanen.

PS. Pyysin terapeutilta anteeksi sitä kun sanoin sitä paskapääksi.

What dreams?

Voisin mainita jotain mun viikonlopusta. Olin baarissa parhaan ystäväni, poikaystäväni, sen äidin ja veljen kanssa. Oltiin siellä aika myöhään ja sen jälkeen lähdettiin - ilman poikaystävän äitiä tosin - poikaystäväni kämpille. Meno oli muilla aika humalaista, varsinkin poikaystävällä, joka sitten sammahti sänkyynsä. Mä hilluin hereillä kuuteen asti poikaystävän veljen kanssa - paras ystäväni oli jo hipsinyt kotiin kahden aikaan. Yritin kovasti pysyä hereillä, koska tämä veli ei halunnut mennä nukkumaan. Nukkumatti vei voiton sinnittelystäni huolimatta ja kömmin poikaystävän viereen. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan ja, aivan kuten edellisenäkin viikonloppuna, herättelin poikaystävän. Oli taas ihan kiva darrapäivä, vaikka kotiin lähdinkin jo 12 aikaan päivällä. Kotona sitten kattelin yhtä ihanaa sarjaa koko päivän :)

En ollut koulussa eilen, enkä tänäänkään mennyt. Syytä en tiedä. Ei kai vaan jaksa.

Eilen oli terapia. Äh. Meinasin lähteä pois heti kun se avas oven, näin sen naaman ja se sano "oleppa hyvä" oven avatessaan. Istuin hiljaa jäljellä olevat puol tuntia (myöhästyin vartin). Kattelin puhelimesta kuvia ja päässä löi tyhjää. Sitten se kysy, että miksi käyn siellä jos en kerta puhu mitään. Ainoa vastaus mikä tuli mieleen oli, että koska äiti ja isä haluaa. Sitten se kysy, että miksi käyn koulussa. Taas jälleen "koska äiti ja isä haluaa".
Enkö oikeesti halua tehdä mitään? Mä taidan olla elossa vieläkin koska muut haluaa. No se on ehkä ihan hyvä... Mutta enkö mä oikeesti halua käydä terapiassa. En kyllä haluis sitä lopettaakkaan, mutta en tiedä haluanko käydäkkään siellä. En usko. Ei mulla ole asioita joista haluaisin puhua. "Pitää puhua asioista joista ei halua puhua", tiedän. Se vaan ei oo ihan niin helppoa.

Eilen se puhu jotain unelmista. Mä enimmäkseen kuuntelin. Kun se sano, että mulla on unelmia, ne on vaan jossain syvällä piilossa, lähdin ovet paukkuen. Mulla tais kyllä olla aikakin melkein loppu, mutta taisin lintsata 2 minuuttia.
Vitustako se tietää, onko mulla unelmia, jos en itsekkään tiedä. En ainakaan keksi kuin yhden ja sen on mahdoton toteutua. Se on sellanen toive, elää eri maailmassa kuin elän. Tietysti mä haluan myös tulla tevreeksi ja muuta itsestään selvää, mutta koska ne on niin itsestäänselviä, en laske niitä haaveiksi. Enkä edes tiedä jaksanko haluta niitä enään. En varmaan. Lähinnä koska en jaksa haaskata energiaani turhuuksiin.

Asioihin, jotka ei koskaan toteudu.

Drunken days

Vaihteeksi on ihan hyvä olo... koska on perjantai!

Ihanaa, ei tarvii mennä kouluun pariin päivään ja pääsen näkemään kavereita ja poikaystävää.

En ookkaan angstailuni lomasta maininnut ollenkaan viime viikonloppua. Alkoholipitoisissa tunnelmissahan se meni. Join liikaa - enemmän kun oli tarkotus, enkä edes tullut mihinkään hirveeseen känniin. Join siis perjantaina enemmän kun oon juonut pitkään pitkään aikaan. Oli viinaa, lonkeroita, virtasia, ville vallattomia.... Huh. Aloteltiin siis parhaan kaverin, poikaystävän ja parin sen kaverin kanssa parhaan ystäväni luona. Juotiin siinä muutama tunti. Pelailtiin monopolia ja pullonpyöritystä pelkillä totuuksilla. Oli kivaa, vaikka suutuinkin vähän siinä totuusleikissä poikaystävän kaverille. Kyseessä oli muhun liittyvä kysymys ja poikaystävän kaveri ei vastannu siihen mitenkään mukavasti. :D Multa kyllä pyydettiin loppuillasta oikeen kauniisti anteeks. Se sai mut iloseks.
Either way, ystäväni luota lähdettiin kaatosateessa rämpimään baariin, jossa mulle taidettiin kaikki juomat tarjota jostain syystä. Poikaystävän kaverin rahapussin ansioista kolme baarimikkoa kanto virtasia meidän pöytään. Siellä oltiin sitte pilkkuun asti ja lähdettiin uudestaan rämpimään kaatosateessa poikaystäväni luokse, jonne jäätiin yöks. Aattelin, etten nukkuis ollenkaan vaan dataisin koko yön. Jossain vaiheessa päätin että meen lattialle lepäämään hetkeksi ja siitä sitte parin tunni päästä heräsin sikiöasennossa, paikat ihan jumissa ja silmät kierossa. Herätin poikaystävän (kello oli jotain 8) ja laitettiin sen kanssa musat täysille ja aloin pusuttamaan mun parasta ystävvääni käteen :D Se ei tykänny. Oli oikeen mukava darrapäiväkin. Kuunneltiin aamulla mun lempimusaa ja olin ihan onneissani. Rinnasta puristi kun olin niin hyvällä tuulella.

Lauantaina oli taas tarkotus juoda parhaan ystäväni luona, mutta emmä saanu juotua kuin yhden pahan oloni ansiosta. Jäin kuitenkin lepuuttamaan kipeitä jalkojani pariksi tunniksi sinne, ja noin klo 20 raahauduin himaan.

Sunnuntaina menin taas parhaalle kaverille, tällä kertaa yöksi. No dokaamisekshan se meni. Molemmilla oli kunnon masenuspäivät, joten masisteltiin yhdessä. Oli paras päivä pitkään aikaan vaikka oltiinkin ihan masentuneita. Se helpotti kun sai jakaa murheensa.
Oltiin vaan kahdestaan (tosin oli siellä mun poikaystävän kaverikin, mutta se hengas omissa oloissaan) ja puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä ♥ Rakastan mun parasta ystävää suunnattoman paljon. En voi uskoa, että mulla kävi jo ekalla luokalla niin hyvä tuuri, että löysin sen. Jotkuthan etsii parasta ystävää monen monta vuotta.

Mun ei tarvinnut.

“I don’t understand it.. I’m sad.. and lonely.. Yet, the tears won’t come..”

Paha olla vieläkin. Emmä kyllä olettanutkaan, että se menis ohi. Niinä hetkinä, kun en tee sitä mitä rakastan, muistan pahan oloni ja olo on tosi surullinen. Itkua ei silti tule. En taida jaksaa itkeä enään.

Maanantaina ja tiistaina en ollut koulussa. Eilen olin siellä vaivaset puolitoista tuntia ja tänään huimat 3 tuntia. En kestä olla siellä.

Huomenna on perjantai. Menen - yllätys yllätys - juomaan. Odotan sitä yllättävän innolla. Yksi hyvä päivä viikossa ei kai ole liikaa pyydetty. Hyvä seura, viinakset, ihmiset ketkä valittaa kun soitan mun mielimusiikkia jota ne ei voi käsittää, ne hetket kun saan istua yksin partsilla, ne hetket kun pääsen viikon odotuksen jälkeen näyttämään parhaalle ystävälleni uusia kuvia lempiasiastani, se tunne kun nään ystäviä kun olen ollut koko viikon yksin, se tunne kun saan pusun poikaystävältä kun en ole nähnyt sitä viikkoon, se tunne kun pääsen härnäämään parhainta ystävääni ja nauramaan kaikkien kanssa. Niistä on toivottavasti mun perjantai tehty. Välillä myös itkettää. Luultavasti istun yksin parvekkeella ja pyyhin kyyneleet nopeasti. Ei sieltä sillon mitään puroa tule, pari tippaa vaan. Siitä tulee rintaan ahdas olo.

Toivottavasti jaksan hymyillä perjantaina. Toivottavasti unohdan edes hetkeksi pahan oloni.

The worst word

Sanoin sen ääneen terapeutille. Se, etten jaksa enää elää, että en halua enää hengata tän maapallon päällä. Säikähdin, miten pahalta se kuulosti ja aloin itkemään hysteerisesti. Itkin koko loppuajan, noin puoli tuntia.

Tänään en taida jaksaa mennä. Kaikki puhti meni ton kauheen asian ääneensanomiseen. En edes halua puhua mistään tänään. Ei ole mitään lisättävää. Tartten nyt vaan omaa aikaa. Edes tän yhden päivän.

Koulussakaan en ole ollut. En eilen enkä tänään. Olen kipeä. Nojaa, en ole niin kipeä ettenkö vois mennä kouluun. Vähän vaan yskää. En vaan jaksais olla siellä nyt. Mulla on liian vaikeeta ja siellä pitäis koko ajan pitää sellasta tekohymyä päällä. Enhämmä nyt koulussa voi alkaa itkemään.

Mulla on tosi paksa olo. En jaksa tehdä mitään. Haluan nukkua perjantaihin asti, että pääsen hukuttamaan suruani viinaan. Eihän se auta, kyllä mä sen tiedän. Tiedän, että aamulla on vaan paskempi olo. Tiedän, että alkoholi on epäterveellistä. Tiedän, ettei se suru viinan huku, se osaa uida. Silti.

My world is crushing down - can't save it. In my tears I'll drown - can't help it.

"Äiti, musta piti tulla prinsessa"

Ei ole minkäänlaista suunnitelmaa elämälle.
Ei ole tulevaisuuden suunnitelmia.
Ei ole enään edes haaveita. Paitsi yks, ja se ei voi toteutua.

Eilen itkin äidille, miten paljon mua pelottaa elämä. Miten toivoton ja tyhjä olo mulla on, kun en kertakaikkiaan jaksa enään edes haluta mitään.
Pienenä halusin prinsessaks ja vanhempana vaikka mikskä. Nyt en halua yhtään mikskään. Lähinnä, koska musta tuntuu ettei mikään ois mahdollista mulle enään. "Äiti, musta piti tulla prinsessa" sanoin äidille kyynelteni ja nyyhkytykseni läpi.

Mun ois tehnyt mieli kertoa kokonaan mistä multa tuntuu. Mutta en psytynyt. Miten lapsi vois sanoa omalle äidilleen että haluaa vaan pois tästä maailmasta. Haluaa vaan kuolla, että se kaikki olis ohi.

Mulla ei ole varmaan koskaan ollut niin toivotonta oloa kuin eilen. Ei koskaan niin tyhjää oloa. Täysin tyhjää. Ihan kuin sisälläni ois iso musta aukko, mikä on imassut sisällensä kaikki haaveeni ja kaiken iloni.

En ole puhunut tästä vielä edes terapeutille. Keskiviikkona yritin, mutta se on tosi vaikeeta. On vaikeeta sanoa ääneen, että haluaa luovuttaa kokonaan. Ettei usko enään siihen että elämä kantaa.

En yksinkertasesti nää mua missään vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Ajattelin eilen jopa, että eroisin mun poikaystävästä. En siksi, etten rakastais enään, rakastan nimittäin hyvin paljon. Vaan siksi, että se on ansainnut jotain parempaa. Se on ansainnut ihmisen, joka uskaltaa tehdä asioita. Joka uskaltaa liikkua sen kanssa ulkona. Joka uskaltaa kävellä alttarille, ilman että pitää pelätä paniikkikohtausta. Se on ansainnut jonkun täysin erilaisen ihmisen kuin mä olen.

Mulla ei voi olla tulevaisuutta kenenkään kanssa. Ei kenekään kanssa, joka haluaa liikkua ulkona.

Mulla ei taida olla tulevaisuutta ollenkaan.

Depression is my enemy - food is my weapon

Mä vaan ahmin ja ahmin ja ahmin. Pää ja koko kroppa huutaa "älä tee sitä!", mutta en onnistu kieltämään itseäni. "Älä laita sitä lihottavaa roskaa suuhun!" mutta en voi muutakaan. Olen voimaton nälkäni edessä.

Melkein itken kun jalkani vievät mut tahtomattani roskaruokahyllyille. Melkein itken, kun käteni vapisevin ottein tarttuvat kaikkeen ympärilläni olevaan lihottavaan saastaan. 

Päässäni kuuluu hiljainen järjen ääni, joka kieltää mua tekemästä sitä, ostamasta näitä asioita. Hiljennän tämän viimeisen pääni sisällä olevan järkevän asian, sen pienen hiljaisen järjen äänen, vilkuilen ympärilleni "eihän kukaan tuttu nää mitä tulin _taas_ kaupasta ostamaan" ja kipitän kassalle. Sydän hakkaa, kädet tärisee ja odotan vaan sitä hetkeä kun pääsen kotiin ahmimaan. Miksen ahmimisen jälkeen saa enää hiljennettyä järjen ääntäni? Miksi se huutaa mulle? Miksi se haukkuu mua?

Miksi se itkee?

Desperate

Oon kyllästynyt kuulemaan: kyllä sä vielä selviät.

Se ei auta, mulla tulee vaan paskempi ja toivottomampi fiilis. Ihanaa että ihmisillä on uskoa muhun, mutta oon kyllästynyt kuulemaan sitä joka tuutista joka ikinen päivä. Puhun tässä nyt äidistä, isästä ja terapeutista :D

En selviä. Tää ei oo nyt asia minkä oon päättänyt, vaan fakta. En tuu koskaan pääsemään mun lempimaahani. En tiedä tuunko pääsemään mihinkään ulkomaille. En usko. Omenavarkaisiin saatan päästä. Mutta en koskaan tuu matkustamaan metrolla. En varmaan tuu koskaan oppimaan mun rakastamaa kieltä, koska en osaa opiskella yksin. Oonhan mä nyt käyny koulussa, mutta ei siellä sellasta opeteta. En tuu varmaan koskaan pääsemään ylioppilaaks. En tuu koskaan, ikinä menemään töihin. En ikinä. En tuu koskaan viemään mun koiraa pitkälle lenkille. En tiedä voinko koskaan liikkua poikaystäväni kanssa kotinurkkia kauemmaksi kahdestaan. En tiedä voinko liikkua koskaan kotinurkkia kauemmaksi ilman jompaa kumpaa kahdesta ystävästäni. En tuu koskaan elämään sellasta elämää, mitä haluaisin.

Oon kyllästynyt kuulemaan, että selviän jos yritän ja uskon itseeni.

En usko. En usko itseeni enkä usko, että tuun terveeks. En mä voi vaan väkisin uskoa itseeni. Eihän siitä oo mitään hyötyä jos pakotan itseni siihen. Eikös sen uskon pitäis tulla sydämestä tai jostain vastaavasta... Syvällä rintaäänellä voin täten julistaa, että en usko itseeni. En tippaakaan. En myöskään usko tippaakaan siihen, että elämällä ois mulle mitään annettavaa. Muuta kun paniikkikohtaukset ja ainainen ahdistus.
Okei nyt mä liiottelen. Onhan mulla ihanat ystävät, perhe ja parisuhde. Either way. En usko enkä jaksais edes uskoa vaikka tekiski mieli. Ja ei tee edes mieli uskoa.

Enkä jaksais enään yrittää. Yritin, ja mitä sain palkaksi? Paniikkikohtauksen. Ois fyysisesti paljon helpompaa jäädä kotiin itkemään surkeeta elämääni. Henkisestä puolesta en tiiä.

En. Vittu. Jaksa. Yrittää.

Keskiviikkopäiväni

Sen jälkeen, kun viimeksi sain paniikkikohtauksen (viime keskiviikko), on ollut aika vaikeeta.

Menin keskiviikkona poikaystävälle yöks, koska tiesin, etten pääse seuraavana päivänä kouluun, koska isälllä oli joku meno eikä voinut kuskata. Olin siis poikaystävällä, enkä uskaltanut nukkua. En uskaltanut edes ottaa iltalääkettä, koska ne väsyttää. Jossain vaiheessa yötä olin niin poikki, että nukahdin pariksi tunniksi. Kun pääsin kotiin, menin suoraan  nukkumaan.
Asiat ei oikeestaan oo helpottunut. Mietin koko ajan sitä paniikkikohtausta ja sitä miten avuton musta tulee kun sellasen saan. Jo terapiassa mulla oli sellanen tunne, että saan paniikkikohtauksen. Kipristelin siinä tuolillani ja koitin olla mahdolisimman normaali. Mua ahdisti niin paljon, etten halunnut puhua siitä. Muistan vaan, että terapeutti puhu siinä jotain, mutta en pystynyt kuuntelemaan. Pään täytti vaan ajatus paniikkikohtauksesta ja siitä miten paljon toivon kuolemaa. Toivon siis kuolemaa aina kun saan kohtauksen. Tai toivon ehkä pelastusta. Kuolema kyllä pelastais. Enhän mä mitään kohtausta voi saada jos olen kuollut. Kai se siis on jonkinlaine  pelastus.
En tiedä mitä olisin tehnyt, jos isä ei olisi ollut alhaalla auton kanssa odottamassa. Mitä ihmettä olisin tehnyt? Jos isä olisi ollut vaikka purjehtimassa, eikä olisi voinut tulla pelastamaan. Mun ois pitänyt ypöyksin selvitä, mikä on lähes mahdotonta. En pysty ajattelemaan selvästi. Hikoilen. Silmät kostuu. Olen liian hädissäni itkeäkseni.

Voin rehellisesti sanoa, että jos jollain ei ole paniikkikohtauksia, hän ei voi ymmärtää miten pahalta se tuntuu. Voi tietysti yrittää, mutta ei sitä ymmärrä jos ei itse ole kokenut. Se olo on jotain niin hirveää. Hirveää olla niin hädissään ja niin avuton.

PS. Olen alkanut pelkäämään hissejä. Onnekseni en syö koulun ruokailussa - ruokala on 7. kerroksessa - joten voin jäädä tupakkapaikalle odottamaan kavereita. Siihen hissiin en nimittäin enään mene. Se hissi muutenkin pitää ihan ihme ääntä.

Everything's not gonna be okay.

En ole taas olllut koulussa.
Ma - kipeä. Tiistaina olin erittäin lyhyen päivän (puoltoista tuntia, koska ne lähti tutustumiskäynnille), ke - en saanut kyytiä koululle, to - en saanut kyytiä koululle, ja tänään en uskaltanut mennä.

Sain keskiviikkona paniikkikohtauksen kun olin lähdössä terapiasta. Sen takia mulla on nyht vähän vaikeeta. Tajusin, etten koskaan varmaan tuu uskaltamaan menemään yksin terapiaan tai minnekkään muuallekkaan. Mitä tekisin jos saisin paniikkikohtauksen, eikä isä ois vastassa hakemassa mua autolla kotiin?? Hirveetä.
Hoin vaan keskiviikkona koko automatkan terapiasta kotiin "kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin".

Just kun ajattelin, että en halua luovuttaa, kaikki voimat menee yhteen paniikkikohtaukseen.

Mun ongelmat vaan jatkaa mun elämän pilaamista. Give me a break.

Gimme strength

Noin tunti sitten, enne terapiaa, kuuntelin yhtä ihanaa biisiä. Se on sellanen... voimaa antava biisi. Sellasista biiseistä tulee tunne, että voi tehä mitä vaan. Mua alko itkettämään. Tuli tosi vahvasti sellanen tunne, etten tahdokkaan luovuttaa. Se oli ihanaa, mutta samalla olo oli ihan voimaton. Varsinkin sen jälkeen. Vei jotenkin kaikki energiat pelkkä ajatuskin mun pelkojen kohtaamisesta. Ajatus siitä, etten luovuttaiskaan.
Terapia menikin sitte tosi huonosti. Istuin vaan omissa ajatuksissani koko 45 minuuttia, vaikka terapeutti kuinka koitti kaivaa musta ees jotain esille. Selailin mun maailman ihaninta puhelinta. Ihan hyvä se on muutenkin, mutta ihanimman siitä tekee se, että se on täynnä mulle tajuttoman tärkeetä, voimaa antavaa asiaa.

Olen tosi sekaisin mun ristiriitasista tunteista. Toisaalta: en jaksa enään. En jaksa enään yhtään. En kertakaikkiaan jaksa. Mun elämä on liian vaikeeta, että jaksaisin edes yrittää. En edes halua elää tässä maailmassa.

Toisaalta taas: asia jota rakastan, estää mua luovuttamasta sata prosenttisesti. Se kertoo mulle, että vielä on toivoa. Aina on toivoa. Sen opetus mulle on, että älä koskaan luovuta.

Nyt tarvitsen vain jostain voimaa kestääkseni kaiken tulevan. Jaksaakseni yrittää.

Pain is nothing compared to what it feels like to quit

Syyskuu on näköjään angstin aikaa...

Yritin ajatella, etten luovuta elämän suhteen.
Yritin ajatella, että vielä mä tästä tuun kuntoon ja kirmailen laitumilla kuin kuka tahansa.
Yritin ajatella, että elämällä on mulle jotain annettavaa, muuta kuin paniikkikohtaus.
Ei auta.
Olen luovuttanut aikoja sitten. Toki olen vielä hengissä ja toki jaksan käydä koulussa ja nähdä muita ihmisiä. Oon silti luovuttanut. Oon luovuttanut sen suhteen, että tulisin terveeksi.
Koitan hymyillä, vaikka sattuu. Mun suru ei oo yhtään vähäpätöisempi kuin kenenkään muun (jotain olen oppinut vimmesimmästä tekstistä).
Oon kiitollinen monista, monista elämäni ihanista asioista, mutta silti sattuu. Mulla on niin syvä ahdistus päällä aina, etten pysty muistamaan aina asioita joista olen kiitollinen. Joita mulla on. Ne asiat joita mulla on; ystävät, perhe... Niiden suhteen en koskaan luovuta. Aioin pitää ihmissuhteeni pystyssä vaikka mikä olis.
Mutta luovuttaja olen silti. Oon lopettanu uskomisen terveeks tulemiseen, ja se sattuu. Aikoja sitten ja vieläkin sattuu. Mulla on niin paljon ongelmia, että niitä ois vaan vaikee unohtaa tai edes savustaa musta ulos.

Pysyn silti pystyssä. En enää omin jaloin, niinkuin joskus ennen, vaan ihmisten tukemana. Joskus jopa kantamana.

You shoot me down but I won't fall, I am titanium. Thanks to the people around me.

I'm not crazy, my reality is just different than yours

Maanantain lähestyminen ahistaa. 

AHDISTAA

Itsevarmuus on nolla. Olen läski. Yks vanha kaveri sano baarissa, että oon lihonut. Tiedän sen, mutta oliko siitä pakko huomauttaa. Tietysti olen lihonut, oon istunut lähemmäks kaks vuotta kotona, mitä odotitte? Että olen saman kokonen kuin ennen? Ilman minkään näköstä liikuntaa? Masennuksen uhrina olen elänyt ilman minkäänlaista terveellistä ruokavaliota. No se on ihan mun oma syy. Mutta eipä mua paljoa painonnousu kiinnostanut, kun olin varma, etten enään koskaan lähde ulos. Olin satavarma. Se tuntu niiin mahdottomalta, että joku päivä voisin muka edes hetkeksi, edes kännissä, unohtaa pelkoni ja elää normaalia (niin normaalia kuin tällä päällä pystyy) elämää. Se tuntuu vieläkin mahdottomalta. Ei mun elämä tuu koskaan olemaan normaalia. Ei koskaan yhtä "helppoa" (kaikilla meillähän on omat murheemme, muttä tällästä riesaa en ole ansainnut) kuin muiden. En nyt väitä, että muiden elämä olis helppoa, mutta varmastikin jollain on helpompi elämä kuin mulla. Ei toki kaikilla. Ihmisillä on sairauksia, synnynnäisiä ja ei niin synnynnäisiä. Ihmisillä on alkoholiongelmia ja peliriippuvuuksia ja huonot vanhemmat. Joku asuu sillan alla. Vaikka mulla onkin ihanat vanhemmat, ei alkoholiongelmaa, ei peliriippuvuutta, ei synnynäistä sairautta, ei syöpää, en ole sokea tai kuuro (jotkut sokeat on varmaan iloisia, mutta kyllä nekin toivoisi näkönsä takaisin, minä ainakin toivoisin), niin silti mulla on valittamisen varaa. En ole syntynyt maahan, jossa on sotia. En ole koskaan ollut maanjäristyksen tai tsunamin uhri. Mulla on silti valittamista. Maailmassa on suurempiakin ongelmia kun mun paniikkikohtaukset ja masennukset. I know. Mutta mulle ne on tällä hetkellä mun maailman suurimmat ongelmat. Kai jonkun piti mennä pieleen, kun muuten kaikki oli niin täydellistä? Pakko-oireet lisääntyy, ahdistuneisuus ja masennus kasvaa. Itkettää, mutta itkua ei tule .Pitääkö mun vaan hyväksyä se, että mun elämä on tällasta. Ja tulee aina olemaan. Uskon, että en tuu koskaan terveeks. Ainakaan täysin. Joten koko mun loppuelämäkö mun pitää sietää tätä elämäntyyliä. Sitä, että koska vaan voi tulla paniikkikohtaus? Aina pitää muistaa tehä pakko-oireita? Aina vaan masentaa, vaikka hymyilenkin. On toki nyt ollut pari kertaa, jolloin olen unohtanut masennuksen kokonaan. Olen itkenyt - onnesta. Olen vaan hymyillyt ja rinnasta on puristanut lämmin tunne. Sydän on hakannut niin, että luulisin että se ratkeaa. Minäkin voisin ratketa - onnesta. Tällaisia tuntemuksia saan aina välillä. Saan niitä asiasta jota rakastan. Se on se asia, joka onnistuu pelastamaan mun tylsät päiväni. Pelastamaan mun elämäni. Ilman sitä... en tiedä missä olisin. Pelkkä tämän asian ajatteleminen saa mut hyvälle tuulelle. Välillä kun oikeen masentaa, mietin tätä asiaa, ja olen taas onneni kukkuloilla. Rinnasta puristaa kun olen niin onnellinen. Ihanaa, että se on mun elämässä. 

I'm tired of crying.

I'm tired of being sad

I'm tired of being angry

I'm tired of feeling stuck

I'm tired of needing help

I'm tired of missing things

I'm tired of feeling worthless

I'm tired of wishing I could start all over

I'm tired of dreaming of a life I will never have

But most of all, I'm just tired of being tired

Skipping school days

En ole ollut tällä viikolla koulussa. Syyksi sanoin yksinkertaisesti, että olen kipeä. En ole. Syitä on monia, enkä jaksanut alkaa opettajalle selittämään mun ahdistusta.

1. Koulussa ahdistaa. No mikä siellä ahdistaa? YKSI VESSA - okei, on siellä toinenkin, mutta oon niin hyvä eksymään, että vaikka jollain ihmeellisellä tavalla löytäisinkin sinne, eksyisin satavarmasti.

2. Koulussa ahdistaa. Mulla on sellanen tunne, että kävelen hassusti. Kuulostaa tyhmältä, mutta tää on mulle ongelma. Jos joku kattoo, ni tulee sellanen tunne, että vaapun jotenkin ihmeellisesti.

3. Koulussa ahdistaa. Olen läski, ja tiedän sen. Se ahdistaa. Mua nolottaa olla tällänen kun olen. Läski läski läski. Enkä voi piilottaa sitä mitenkään, enkä jaksais koko ajan kävellä maha sisään vedettynä. Mulla myös on tunne, että haisen kauheesti. Vaikka kävisin suihkussa tunnin välein, mulla olis tunne, että haisen. Se vasta ahdistaakin. Mä vielä haistan sen ite. En tiedä, tuleeko koulussa haju musta vai jostain muusta, mutta olen varma, että haisen. Sitten vielä: mulla ei ole vaatteita. käytän tasan kaksia lökäreitä (jotka on samanlaiset), perus toppeja eri värisinä ja samaa hupparia. Samaa valkosta hupparia, koska a) mikään muu ei mene mulle päälle ja b) värillisiin huppareihin saattaa tulla märät kainalot, mikä olis tosi noloa. Pesen toki nää vaatteet aina välissä, mutta mua pelottaa, että kaikki luulee, etten pese niitä koskaan ku ne on mulla aina päällä. Valkoseen huppariin on tullut jotain ihme likaa, mikä ei lähde edes pesussa pois. Hävettää kävellä se päällä. 

Joka ikinen päivä koulussa sama ahistusrumba on päällä. Kaikki ahdistaa. Ja yks tärkein syys miks en halua mennä sinne, on se, etten uskalla syödä siellä. On kauheeta kun en voi syödä aamulla enkä koulussa. Kello kolmen aikaan mulla on sellanen tunne, että pyörryn.

Joten olen nyt toista päivää kipeänä.

Huomenna menen, menen, menen varmasti. Edes puoleksi päivää, että pääsen syömään ennen kolmea. Menen, vaapuin tai en.

I'm better off

Eilen oli... en osaa sanoa millanen päivä.

Mentiin parhaan kaverini kanssa yhdelle kaverillemme juomaan... Kaikennäköstä tapahtu ja lopputuloksena meillä kummallakin meni välit poikki tän kaverin kanssa. Voisin koittaa selittää vähän:
Se on siis aina kohdellut mua tosi paskasti, myös mun parasta kaveria, mutta varsinkin mua. Nuorempana kun olin sen luona yötä se varasteli sen äitiltä tupakkaa, viinaa ja rahaa ja mä sain syyt niskoilleni eikä tää mun kaveri sanonut halaistua sanaa mun puolustukseksi. Se "kaveri" on se , joka on aina matkinut mua. Se, kenen kanssa en ole pitkään pitkään aikaan voinut olla oma itteni. En voi kertoa sille asioista mitä rakastan. Asoista, jotka tekee musta mut. Voitte ajatella, että ei nyt matkiminen niin paha asia oo. Mutta kerran päästin vahingossa tän tyypin mun huoneeseen ja seuraavan kerran ku menin tälle mun kaverille, sen olohuone oli täysi kopio mun huoneesta. Samat tietokonepöydät, kirjahyllyt ja koriste-esineet. Sillä ei ole minkäänlaista omaa minää. Ei minkäänlaista. Ja eilen muistin kuinka idiootti se on. Kuinka väärin se ihmisiä kohtelee.
Eilen siis se itse kutsu mut ja parhaan ystäväni sen luokse dokaamaan. Vaan, kun sen eksä tuli kotiin (ne jostain syystä asuu vielä yhdessä - mä en kyllä tajua edes miksi tää mun ex-kaveri kattoo sitä sen eksää, se on täys kusipää) kuultiin parhaan ystäväni kanssa, että ne on lähdössä vantaalle. Oltiin siis viikko suunniteltu tätä dokausreissua, ja näin meidät taas feidattiin. Tää mun kaveri sano piilossa sille eksälle, ettie se ois meitä jaksanut, mutta kun tungettiin paikalle? Huoh. Se eksä heitti mut kauniisti pihalle, koska en jaksanut kuunnella sen lapsellista räyhäämistä. Eikä tämä kaverini nokkaansa liikauttanut. Kaikki menimme siis ulos selvittämään asiaa, ja siellä tämä eksä jatkoi mulle räyhäämistä ja mun haukkumista eikä kaverini sanonut mitään. Sanoin sille, että "sano nyt jotain". Puolusta mua vähän. Do something you fucking shithead!
Ei se tehnyt mitään, ei sanonut mitään eikä edes silmiin uskaltanut melkeen kattoa. Kun olin saanut tarpeekseni haukuista ja siitä niin niin niin lapsellisesta (ette edes voi uskoa kuinka lapsellisesta) räyhäämisestä, missä toinen ei edes osaa vittuilla oikein, vaan sanoo takas esimerkiks "haista ite" ku ei parempaa keksi, niin nappasin parhaan ystäväni ja lähdettiin pois. Paras ystäväni jäi vielä kuuntelemaan terveiset mulle: "sano sille lehmälle, ettei tule koskaan enää mun lähelle". En tulis vaikka maksettais. En ois ees koskaan halunnut nähdä sitä, kun se aina mököttää ja on tosi negatiivinen. Jokatapauksessa, nyt mulla on välit poikki tämän kaverini kanssa. Kun lähdin, sanoin "oli hauska laulaa, viimestä kertaa". En tiiä ymmärskö se, mutta kai se huomaa, että puutun sen facebook-kavereista.

Olo on tämän paskan jälkeen aika mitäänsanomaton. Ensin olin surullinen ja hyvin vihanen, itkin. Nyt... ihan sama. Jos ei ihminen osaa arvostaa paskan vertaa ystäviään, ni se ei ole mua ansainnut. Olen sen arvoinen, ettei tollanen typerys ole mua ansainnut. Piste. Nyt olo on jotenkin semmmonen kuin suuri taakka ois nostettu mun hartioilta. Vihdoinkin mun ympärillä on vaan ihmisiä, keihin voin luottaa ja jotka oikeesti tuntee mut ja arvostaa mua. Ja jotka puolustais mua henkeen ja vereen jos ois tarvis.

♥ Rakastan mun ystäviä.

Aquaintances

Koulupäivä alkaa taas kohta.

Ahdistaa.

Oon popsinu taas paniikkikohtauspillereitä.

Eilen meijän luokka jaettiin kahdeksi eri luokaksi. Olen nyt ilman kavereita. Kaksi kaveria, yks tyttö ja yks poika, siirrettiin sille toiselle luokalle. Mun luokalle jäi yks kiva tyttö, mutta sitä näkyy aika harvoin koska se on kuulemma lähtemässä koko valmentavilta pois. Joten siis kaikki mun mielestä epäkiinnostavat jäi mun luokalle. Hyvin menee...

Vartti vielä ni pitää lähteä. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa.

------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt on koulupäivä ohi. Huh. Ärsyttää. Haluisin opiskella (ihme ja kumma), mutta siellä vaan puhutaan. Ja kaikki oppilaat mun luokalla (paitsi se yks tyttö) on niin ärsyttäviä. Ne on niin... eri tasolla ku mä. Toi kuulostaa tosi pahalta. En osaa selittää. Ne on... erilaisia ku mä. Don't get me wrong: erilaisuus on hyvä juttu mun mielestä. Haluan itsekin olla erilainen. Mutta. Ne on... sellasia jotka ei sovi mun kaveripiiriin. Sen näkösiä ja olosia. Nyt mä kuulostan vielä hirveemmältä. Ei siis ulkonäöllä oo mitään väliä, jos ihminen on kiva. Mutta mun mielestä suihkussa pitäs käydä yms - vaikken oo aina itekkään jaksanu, ja ymmärrän kyllä jos masennus on niin kova, ettei jaksa edes suihkussa käydä, mutta ei kai sillon jaksa kouluunkaan tulla? Nyt en tiiä itekkään mitä ajattelen. Olen kauhea, kauhea ihminen.
Ei kai mun tarvii kaikista vastaan tulevista ihmisistä tykätä? En kuitenkaan haluu loukata ketään. Joten pidän tekohymyä päällä ja koitan puhua muille. Jos joku sanoo mulle moi niin sanon takasin. Vaikka mua ärsyttääkin ne ihmiset suunnattomasti. Opettajanki pitää koko ajan huomauttaa, että "puhu hiljempaa" tai, että "muista viitata", ku ne jotkut on niin tajuttoman kovaäänisiä papupatoja.´
Toisena koulupäivänä meijät jaettiin ryhmiin ja jokaisen ryhmän piti kirjottaa paperille, että mimmonen on hyvä... kaveri? Joku ryhmä kirjotti että savuton, päihteetön ja ei kiroile. Huoh. Ymmärrättekö mitä tarkotan kun sanon, että ne on eri tasolla? Ne ei siis sovi mun elämään, enkä kyllä edes halua niitä siihen. Vaikka sanonta kuuluu: don't judge a book by its covers. Nehän saattas olla kuinka kivoja vaan jos jaksaisin tutustua. Mutta en halua. Eihän mun pidä kaikista tykätä?

Tomorrow is a school day - help!

Eilen hyvä ystäväni pyys mut Kontufestareille. Arvatkaa meninkö? Menin! Sen jälkeen mentiin Tillikkaan oottamaan Johanna Tukiaista. Odotettiin sitä kello 20-00.30 eikä näkynyt. Sen kyllä piti tulla vasta 22.00 mutta either way, venattiin turhaan. Puol yhen aikaan päätettiin lähteä suksimaan suolle, koska ärsytti niin paljon. Paikka oli tupaten täynnä, vaan ei Tuksua näkynyt. Ei sillä, että oisin fani. ei sillä, että mua kiinnostais yhtään mitä Suomen turhin julkkis tekee. Oisin kuitenkin halunnut nähä. Jos oisin arvostanut Tuksua yhtään, ni nyt ois kaikki arvostus mennyt viemäristä alas. Aika törkeetä multa puhuu näin toisesta ihmisestä, jota en ees tunne. Kai kaikilla saa kuitenkin olla omat mielipiteensä ja arvostuksen kohteensa.

Eilen hymyilin koko päivän. Kun kävin kotona viemässä läppärini kotiin ennen Kontufestareita, näin veljeni ja sen tyttöystävän meillä. Ne oli tullu syömään äitin luokse ja mulle kerrottiin, että musta tulee täti! Oon aina ollu vähän ärsyyntynyt kun ihmiset on vaikka FB:ssä hehkuttanu niitten tätijuttuja. Oon aina ihmetelly, että mitä ihmeellistä, eihän se oo ees sun oma muksus? Nyt kyllä ymmärrän tätien iloa. Oivoi, oon niin onnellinen, että voisin haljeta. ♥ Ja kun on sen aika, niin voin vakuuttaa ja vannoa, että minäkin hehkutan facebookissa. En osannut kuvitella, että toisen lapsi voi saada minut näin suunnattoman onnlliseksi! Kuulostanko idiootilta?

Tänään olen ollu erittäin ahistunut. Ahistaa huominen koulupäivä ihan järkyttävän paljon. Mulla on myös pakko-oireet pahentunut. Runo "yks - hyvää, kaks - pahaa, kolme - rakkautta, neljä - rahaa" pilasi elämäni. Kiitos sen keksijälle. En saa tehdä mitään kahta kertaa, en saa syödä kahta lihapullaa, en saa syödä kahta lautasellista, en saa syödä kahta eri ruokaa, nukkua kahta tuntia. Mihinkään ei saa liittyä luku 2. Mun elämä ois yhtä helvettiä jos en sais siirrettyä toisia mun pakko-oireita - niitä millä pelastan ihmisä kuolemasta. Niitä missä melkeen kaikki numerot on kiellettyjä.  Joten nyt, jos teen jotain kaksi (runon mukaan 2 edustaa pahaa) kertaa, kaksi tuntia, laitan teehen kaksi ruokalusikallista sokeria - ihan mitä vaan, niin asia jota pelkään, asia joka saa mut paniikkiin ja on pilannut mun elämän, tapahtuu mulle.
What a wonderful life.

PS. Musta tulee täti! 

Positiivisuuspläjäys tosiaan. Not.

Vihaan olla riippuvainen muista. Vihaan olla näin avuton. Vihaan rahan pyytämistä vanhemmilta. Vihaan kyydin pyytämistä isältä. Vihaan pyytää ihmisiä saattamaan mut. Tästä on selvästikin tulossa iloinen ja täynnä positiivisuutta oleva teksti.

Aina tarviin ruokarahaa tai juomarahaa tai ylipäänsä elämisrahaa. Itse en saa tuloja mistään, miten voisin? Sossussa vois juosta, mutta miten mä sinne selviin. Netissä lukee, että ensikertalaisten ois syytä käydä paikanpäällä ekana kertana. Ja sekin raha menis suoraan mun isälle terapiakustannuksien takia. Oisin itsekäs jos pitäisin ne itelläni, kun terapia maksaa niin paljon. Kyllä mä saan rahaa melkeen aina kun pyydän. Mutta vihaan sitä pyytämistä. Mutta pakkohan se on. Miten muuten saan ruokaa poikaystävällä. Jostainhan ne juhlimisrahatkin on pierastava. Suuri kiitos isälle siitä, että se antaa mulle rahaa, vaikkei se aina hyväksyiskään sitä mihin se kuluu. Kaikista eniten mua inhottaa pyytää baarirahaa, mutta pakko kun pakko. Tai no, ei mua kukaan pakota baariin menemään, mutta jos joku pyytää seuraksi ni kivahan se on mennä. Oikeus mullakin on elämään. Ilman tuloja tai ei.

Autokyydin pyytäminen isältä saa olon tosi avuttomaks. Olen kuin pikkulapsi jota kielletään menemästä yksin julkisilla. Turvaistuin vaan puuttuu.

Olen nyt asunut hyvän ystäväni kanssa kimpassa kahdestaan meillä siitä asti kun isä lähti purjehtimaan. Ihan hyvin on mennyt ja terapiaankin oon päässyt. Kiitokset tälle ystävälleni saattamisesta ja hakemisesta. Mentiin bussilla. Tultiin bussilla. Välissä ystäväni istui mäkissä terapiani ajan (45 minuuttia). Olen niin avuton. Ette edes tiedä. Jos rohkeus riittäisi, kertoisin mikä aiheuttaa mulle paniikkikohtauksen. Mutta en kehtaa. En vielä. En tiedä kehtaanko koskaan. Sitä on niin vaikea sanoa ääneen. Jos voisin sanoa sen ääneen, voisin samalla selittää miten avuton oikeasti olenkaan. Miten en voi vältellä tätä pelkojeni aiheuttajaa. Ollenkaan. Se on ihmisille ihan perusasia, se on sama kuin pelkäisin hengittämistä. Vain harvat tietää. Ja niillekkin kertominen on ollut ihan kauheeta. Niin noloa. Ehkä uskaltaisin kertoa jos olisin sata varma, ettei kukaan tuttu löytäisi tätä blogia. Ettei kukaan saisi koskaan tietää kuka täällä ruudun takana istuu.