It's all in my head

Pohdin tässä just mun ihmispelkoa. Sitä miten pelkään että joku ohikulkija puukottaa mut.
Muistin yhden kerran millon olin saada paskahalvauksen. Tästä on aikaa, tais olla viime kerta kun olin terveempi (yli vuos sitten) ja istuin bussissa. Yhtäkkiä sain kauheen varma tunteen, että yhellä miehen alulla ois pommi taskussa. Ai sitä ahdistusta ja pelkoa. En kuitenkaan jäänyt pois bussista, vaan jatkoin vaan ahdistuneena bussimatkaani.
Se oli ihan kauheeta. Olin niin tajuttoman varma, että sillä oli pommi. Näin sieluni silmin miten kohta räjähtäisin ilmaan ja kuvittelin sitä hetkellistä kipua mikä siitä varmaan tulis. Tää ei oo ainoo kerta ku tällasia on tullu, enkä siis todellakaan tiiä, että tuleeko ihan terveillekki ihmisille tällasia tuntemuksia. Päätin nyt vaan jakaa tän mun kokemuksen, ku se on niin mieleenpainunut.

Tänään mulla on päälääkärin aika, jossa puhutaan mun mahollisesta siirtymisestä osastohoitoon.
Ahistaa ajatuskin. Mulle oli tosi vaikeeta siirtyä niille kahelle osastolle, joissa oon "asunut". Pelkäsin uusia ihmisiä ja niiden kanssa oloa. Pelkäsin myös kaikkii kotiaskareita, kuten vaikka päivällisen kattamista. Mulla oli kuitenki loppujen lopuks ihanaa aikaa kummassakin osastossa, ja oon tosi ilonen, että olin niissä. Tapasin ihania ihmisiä ja nautin elämästä terveempänä.

Päälääkärin jälkeen meen poikaystävälle saarnaamaan mun väärin kohtelusta. Toivottavasti ei syty mitään isoa sotaa.

Grey is my colour

Tulin just hetki sitte pikku lenkiltä faijan kans. Tehtii ihan pieni lenkki - ei todellakaan minnekkään kauas - ja silti mun alaselkä tuli ihan kipeeks. Kertoo ehkä vähän siitä miten huonoksi mun kunto on mennyt.

Toi sää jotenki sopii mun mielentilaan. Harmaa sää ja harmaa mieli.

En vaan piristy. Hymyilen vaan jos kehotetaan ja seki kestää vaan hetken. Terapiassa melkeen nukuin koska oli niin tylsää. Ei asiaa. Ei niin minkään näköstä. Tai ei ainakaan löytynyt kiinnostusta puhua.
Nyt ku aloin miettimään, että mistä sitä vois puhua ni keksin pariki asiaa.
Mulla taitaa olla kehittymässä korkeenpaikankammo (sanoo naisen alku joka kerran oli Eiffelissä). Taitaa, en todellakaan ole varma. Yks päivä ajattelin, miten hienoo ois vaikka mennä kuumailmapallolla. Ennen se oiski ollu musta hienoo, mutta sillä hetkellä vaan kauheeta. En tiiä oisko se se korkee paikka vai tieto siitä, etten pääsis pois mikä mua ahdistais. Eihän korkeelta paikalta yleensäkkään pääse hirveen helposti pois. Paitsi, no, hyppäämällä mut se ei kai ois ihan ihanne vaihtoehto?
Mulla on myös alkanu tulemaan sellasia ihmeellisiä tippumistuntemuksia. Istun rauhassa poikaystävän sohvalla, kunnes yhtäkkiä olenkin satavarma, että tipun poikaystävän partsilta. Tunnen sen tosi selvästi. Sen kun tipahdan kaiteen yli, ja sen kun tipun. Ja koko tänä aikana en oo lähelläkään poikaystävän parveketta(?). Siitä tippumistunteesta tulee kauhee ahdistus. Se on niin todenmukanen. Ja samaan aikaan nään vielä mun päässä sellasen minielokuvan siitä kun tipun.

Huomasin tossa pari päivää sitten, että mulla on tullu kaks uutta pakko-oiretta lisää. Nää on onneks ihan helppoja - ei kivoja, helppoja. Aina ku luen jotain tekstiä - olkoon se sitten vaikka televisiosarjan tekstitys tai kampaamon nimi - mun pitää laskea kaikki pisteet ja ympyrät mitä löydän. Esimerkiks sanassa "löydän" on 4 pistettä ja päivästä riippuen 2,5-3 ympyrää. Ympyröillä siis tarkotan o,ö,p,d ja tolla puolikkaalla ympyrällä esimerkiks kirjaimia a ja e, koska niitten "ympyrät" on pienemmät :D On siis yksi hyöty taas lisää siinä, että katon sarjoja ilman tekstejä - pystyn nimittäin keskittymään muuhunkin kuin pisteiden etsimiseen.

Voi huh huh kuinka hankalaksi elämäni teenkään.

Huomisesta alkaen alan tekemään jotain, en tiiä vielä mitä mutta jotain. Ehkä mä meen lenkille kerran päivässä. Tai ehkä en. Se ei oo mulle mitään ihannetouhua.
Ehkä mä alotan mun kesäkuntoutussuunnitelman. 

Mielikuvitus ei ole kaveri

Ei helevata että mä vihaan teräaseita. Pelkään niitä kuollakseni. Oon aina ihan kauhuissaan ku vaikka poikaystävä käyttää terävää veistä. Saan kylmiä väreitä ku katon ku joku leikkaa sipulia. Hyi @!%?# !
Pelkään niin tajuttoman paljon että ihmisille sattuu jotain. Kun katon ku se joku leikkaa sitä sipulia alan melkee itkemään - en sipulin vaikutuksesta vaan siitä ku nään mun päässä miten joltain kohta puuttuu sormi.

Oon joskus aikasemmin kirjottanu siitä miten piilottelen teräaseita ja sehän on vieläkin voimassa. Ahistaa nukkua veisten lähellä, koska mulla on sellanen tunne, että puukotan jonkun unissani. Siihenhän oiski vasta kiva herätä ku jonkun sisälmykset on kädessä.

Just viimeks eilen näin mun sieluni silmin miten katkasin ihmisen pään miekalla vahingossa. Tiiä yhtään mistä sain mielkiuvitukseeni sen miekan tai sen puun jota koitin hakata. Sitte hups vaan ni kaverilta tippu pää.

Mul ei oo mitään käsitystä mistä nää mun teräasepelot johtuu. Tietysti toi puukotuksen pelko on jotain käsittelemätöntä vihaa, vaikken keksikkkään mitään vihasuuden aihetta.

Kaikista kauheinta koko jutussa on se, että nään filminä mun päässä kaiken. Puukotukset ja kissan räjähtämiset. Koita tässä nyt sitte parantua jostain pakko-oireisesta häiriöstä, ku aina kun yritän jättää naputukset naputtelematta nään mun päässä miten joku räjähtää, liukastuu puukkoon, jää auton alle tai palaa elävänä.

Pakko ryhdistäytyä

En oo kirjottanu vähään aikaan, ei yksinkertasesti oo ollu mitään sanottavaa.
Viime viikolla lintsasin terapiasta - en ollu syöny lääkkeitä pariin päivään ja oli niin huono olo, etten pystynyt menemään. Olin poikaystävällä yötä keskiviikon terapiaan asti, jollon sinne oli vaan pakko mennä. Oishan sinne ollu pakko mennä jo alkuviikosta, mut vasta keskiviikkona sain itteeni vähän niskasta kiinni.

Muutenki mun viikko on menny aika huonosti. En uskalla poikaystävän luona ottaa iltalääkettä, koska pelkään nykyään nukkumistakin. Pelkään, mitä voi tapahtua sillä aikaa kun nukun. Pelkään, että hella jäi päälle. Pelkään, että karistin tupakkaa partsin matolle ja se syttyy tuleen. Pelkään, että johdot syttyy palamaan. Ja ennen kaikkee pelkään, että en herää jos tapahtuu jotain. Vaikka vaan jotain pientä, vaikka vessahätä.
Oon siis menny koko viikon ajan noin kuudelta aamulla nukkumaan koska vasta sillon saan unta ilman iltalääkettä.

Olo on aika huono, elän enmilläänterveellisellä ruokavaliolla, nukun huonosti ja eilenki muistin ottaa aamulääkkeen vasta illallla.

Pitää ryhdistäytyä. Mul on synttärit alle kuukauden päästä ja mun pitää olla... tsemppauskunnossa.


Pakko ryhdistäytyä.
En vaan tiedä jaksanko.

Bitterness is back

Eilen mun luo tuli taas pari kaveria ryyppäjäisiin. Juhlittiin helatorstain aattoa, joten kai se oli sallittua. Meitä oli ihan pikkunen porukka ja kivaa oli.

Yks näistä mun kavereista sai just lapsen. Oon toki ilonen sen puolesta, katkeruus vaan nousee pintaan. Enkö mä oo ansainnu mahollisuutta normaaliin elämään, jossa joskus vois saada lapsia. Emmä todellakaan vielä mitään lapsia haluis, ois vaan kiva jos ois mahollisuus. Tai mahollisuus muuttaa poikaystävän tai jonkun kaverin kanssa kämppiksiks.

Facebook paljasti mulle, että mun mua nuoremmat koulukaverit sai Yo-tuloksensa. Katkeruus kasvaa. Jos oisin pysyny terveempänä, mulle olis tulossa valkolakki päähän. Mutta ei. Ehämmä tietenkään voinu pysyä terveempänä. Oon tosi vihanen.

Mun veri kiehuu.

I'm lost

Noniin, ensimmäinen kävely terapiaan on takana ja tänään olis toinen. En kyllä tänään mene, koska oon syönyt, ja ruoka aiheuttaa mulle ahistusta. En vaan voinu olla neljään asti syömättä. No huomenna sitten paastotaan ja mennään terapiaan. Yh.

Mua ahistaa ajatus huomisesta. Ois voinu luulla, että ees vähän helpottais eilisen terapiareissun onnistumisen jälkeen. Mutta ei. Pelottaa entistä enemmän sen eilisen terapian jälkeen. Pelottaa ihan tajuttomasti, että saan paniikkikohtauksen ja meen lukkoon. Miten ihmeessä mä pääsisin sieltä pois jos menisin lukkoon ja jähmettyisin. Ei ois iskää sen autonsa kanssa pelastamassa. Mun pitäis vaan yksin selvitä, mitä ei tulis tapahtumaan. Mä vaan... oisin paniikissa ja rukoilisin kuolemaa. Ei ois mitään mitä voisin tehä asialle. Kukaan ei vois auttaa. Ainoo ketä vois auttaa on purjehtimassa, nimittäin isä.

Mä mietin taas miten vaikeeta mun elämä on. Tällasina hetkinä oon varma, että tapan itteni heti ku mun vanhemmat on kuollu. Niitten elinaikana en sellasta vois tehä. Nehän... kuolis.

Mut tosiaan: jos mun elämä jatkuu tällasena, joudun koko loppuelämäni kulkee iskän kyydillä. Ja mitä mä sitten teen ku joskus tuhannen vuoden päästä iskää ei enää oo. Oon hukassa.

Oon niin hukassa.

Hiipivä paniikki

Nyt alkaa paniikki huomisesta iskemään. Mun ois siis tarkotus kävellä hyvän ystäväni saattamana terapiaan... Mitäköhän siitä tulee. Luultavasti sorrun pariin rohkasukaljaan.

Ahistaa koko ajan enemmän. Mitä enemmän aattelen, sitä enemmän ahistaa. Kuvittelen kaikki maholliset matkan pilaavat vaihtoehdot ja ai että ku päässä huimaa. Tällä mun saattajalla on työhaastattelu viideltä ja mun terapia loppuu puol viis, joten miten ihmeessä mä pääsen sieltä pois jos mun saattaja on työhaastattelussa?

Luultavasti päädyn sellaseen ratkasuun, että käyn terapeutin ovella sanomassa moikat ja käännyn takasin. Silleenhän tää mun ystävä kerkeis saattaa mut takas kotiin.

Aikasemmin päivällä ku vietin äitienpäivää - äiti tuli käymään täällä mun isän luona, syötiin kääretorttua ja ruokaa ja juotiin kahvit ja loppuajalla katottiin lätkämatsia (oli oikein ihanaa viettää laatuaikaa ihanan äitini kanssa) - en muistanu koko juttua. Nyt se sitte hiipii mieleen ja kauhistelen täällä.

Ens yön siis aoin nukkua sormet ristissä. Toivottavasti ne ei jumiudu.

100.

Faijan piti lähteä tänään purjehtimaan, mutta koska sen pitkin mennä auto-ostoksille, se lähteekin vasta huomenna. Oon sitte viikon ilman kyytejä kotona istumassa. Mun yksi hyvä ystäväni muuttaa meille tuoksi viikoksi, etten joudu ihan yksinäni olemaan. Se koittaa saada itellensä aikaa sen verran, että saattais mut terapiaan. Terapiahan mulla luonnollisesti jatkuu vaik en kyytiä saiskaan. Joten kävellen pitää koittaa mennä. Nyt vaan toivon ettei tällä mun ystävälläni olis koulua, että se pääsis mut saattamaan. Yksin nimittäin se ulkona kävely on vielä kauheempaa ku saattajan seurassa.

Tänään mun piti tyhjän kämpän kunniaks pitää pikku pippalot, mutta koska tää nyt vähän siirtyy, ni meille tuleeki vaan pari kaveria ja mun poikaystävä.

Nyt vaan siis oottelemaan. Vähä ketuttaa ku se mun hyvä ystävä ei tuu koskaa sillon ku se lupaa vaan aina joutuu oottamaan 2 tuntia. Nytkin yli tunnin myöhässä.

Aika tynkä postaus mun sadanneks postaukseks.

Valivali ~

Terapia tänään meni paremmin kun se on mennyt pitkään aikaan. Sain puhuttua jostain. Kerroin terapeutille taas jälleen miten ärsyttävä se on. Ja miten ärsyttävää on aina välillä kuulla muutamia lauseita.

"Oot sä ennenki pystynyt" - DAA OLIN TERVEEMPI SILLON! (ihan vaan kaikille tiedoksi: en käytä sanaa "daa" normaalissa elämässä)
"Oot sä ennenki tästä parantunu" - No ihan ku en sitä tietäis! Ja mitenköhän se vaikuttaa mihinkään? Historialla on tapana toistaa itteensä, mut ei loputtomiin.
"Oot menny niin paljon eteenpäin" - Tiedän kyllä, että pystyn käymään LÄHIkaupassa ja kävelemään parhaalle kaverille kivenheiton päähän, toisin ku vaikka puol vuotta sitten. Mut mitä jos se oliki sitte siinä. Mitä jos en tuu enää menemään eteenpäin? "Kyllä onnistut jos yrität" - Mistäs oot niin varma, enkelikuoroko toi ilosanoman?
Ja sitte on nää tsemppauslauseet "tulta päin, läpi harmaan kiven, ei saa jäädä tuleen makaamaan" - Ne ei auta. Tää on vaikeempaa ku meno läpi harmaan kiven.

Välillä mua alkaa rassaamaan kun ihmiset on ilosia mun "saavutuksista". Ihan turhaa pomppia onnesta  ku oon menny parhaalle ystävälle saunaan. Tai käyny kaupassa. Ei ne oo enää mitään saavutuksia. Ne oli saavutuksia sillon joskus puol vuotta sitte, ku en ollu varma että onnistunko.
Olen siis mennyt eteenpäin, kyllä mä sen tiedän. Pelkään vaan, että se oli tässä. Kyl mä joitain pikkuasioita tuun vielä ihan varmasti saavuttamaan. Opin varmaan kävelemään terapiaan - se ei oo hirveen kaukana. Ja opin varmaan olemaan Kampissa ja Forumissa. Tiedän matkanvarrella olevat vessat, joten joku päivä kyllä opin. Mut en usko et koskaan enää tuun matkustamaan ulkomaille tai menemään vaikka festareille. Enkä oo varma ees bussilla matkustamisesta.

"Elämä kantaa" - Ja voi pudottaa.

Hopeless

Nyt tulee sellasta tekstiä, josta on huumori kaukana...

Mul oli kuolema mielessä aika vahvasti eilen illalla. Pelkäsin ihan hirveesti, että joku kuolee. Rinnasta puristi ja kyyneleet valu. Mietin myös mun kuolemaa. Mietin sitä, että en haluu elää enää. Mut en haluu kuollakkaan.
 En mä mitään itsemurhaa koskaan tekis. En niin kauan ku mulla on tukea ympärillä. En niin kauan ku mun kuolemaa surevat ihmiset on elossa. Mietin vaan, miten kuoleman jälkeen kaikki ois ohi. Ei ois ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Ei tarttis taistella.

Enhämmä tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta yritän uskoa taivaaseen. Se ois ihanaa jos sellanen ois. Ei ois huolia eikä murheita, mut elämä jatkuis. Tavallaan.

Mietin myös, että vaihtaisin tän mun sairauden vaikka skitsofreniaankin - skitsofreniaa yhtään vähättelemättä - jos se ois mahollista. Haluun vaan eroon tästä, haluun vaihtaa tän johonkin muuhun. Oon kyllästyny pelkäämään asioita joita pelkään.

Olo on toivoton. Niin toivoton.

The one with the doctors appointment

Mulla oli päälääkäri tossa torstaina. Se oli siirtoneuvottelu, kun mut siirretään aikuisten puolelle - pari vuotta myöhässä :D - ja paikalla oli mun vanhan lääkärin lisäks mun tuleva lääkäri. Vähän surettaa, kun se mun vanha lääkäri on paras lääkäri mikä mulla on ollu ja nyt se vaihtuu. Ihan reippaalta se uuskin kyllä vaikutti.

Siellä siis puhuttiin ihan perusasioita: mitä mulle kuuluu ja miten menee ja blaablaa, ja sitte tää mun vanha lääkäri kertoili mun tulevalle lääkärille vähän mun asioista. Puhuttiin myös mun kouluvaihtoehdoista. Sain myös B1-lausunnon, jolla haen yhteen kouluun.

Seuraava lääkäriaika on tän kuun loppupuolella ja siellä puhutaan mm. siitä, pitäiskö mun mennä taas osastohoitoon. Ihanne mulle ois päiväosasto, että pääsisin öiksi himaan omien vällyjen väliin, mutta hankalaks sen tekee se, että en välttämättä oo niin kunnossa että pystyisin liikkua yksin. Silloin iskän pitäis heittää mut aina aamusin osastolle, ja hakea mut sieltä iltaisin. Ei hyvä.

Tänään lähen mun parhaalle ystävälle kannustamaan Suomea MM-kisoissa. Mennään poikaystävän kanssa taxilla, koska iskä on rankan työpäivän jälkeen juonu yhen olusen. Tulee aika kallis reissu edes takas. Ja mua myös ahdistaa aika perhanasti.

Nyt vessaan hokemaan huuzaata. 

Vappu

Vappu meni ihan sujuvasti, himassa alottelin hyvässä seurassa ja meiltä lähettiin käymään hietsussa. No hietsussa oli aika kuollu tunnelma ja kylmäkin tuli, joten suunnattiin takas meille. Parin juomapelierän jälkeen porukka vähän väheni kun osa lähti kaivariin ja ties mihin Koffipuistoon. Jäätiin sitte meille pienellä porukalla: paras ystäväni, poikaystäväni ja sen veli, joista kaksi jälkimmäistä jäi meille yöks.

Aamulla nää pojat päätti kello seittemästä eteenpäin vetää uusia pohjia ja vähän mäkin koitin, mutta eihän mulle mikään nouse päähän tässä kankkusessa.

Ahdistaa. Oma syy taas, mitäs läträsin viinaksien kanssa.
Ahdistaa myös mun elämä yleisesti ottaen. Ja ketuttaa ku ihmiset pyytää mua koko ajan jonnekki. Ihanaahan se on, että ne muistaa että oon olemassa, mut mulle tulee aina tosi paha mieli ku joudun kieltäytymään. Tai nyökyttelemään, että "joo niin me tehdään" ihan vaan että saisin asian loppuunkäsiteltyä. Olen siis valtavan ilonen että ihmiset kaikkien näitten mun sairaanaolovuosien jälkeen vieläkin haluu mut seuraansa. Se on vaa niin sydäntä raastavaa ajatella, että en yksinkertasesti pysty menemään mukaan kalsatamaan, festareille, vaikka istuttamaan vittu mäntyä. Pahoittelen kielenkäyttöäni.

Tää mun sairaus murtaa koko ajan pieniä paljoa mun sydämestä.
Oon kyllästynyt sotimaan mun sairauksia vastaan. Niin totaallisen kyllästynyt.

Mut mitä muutakaan mä voin tehä. Jos luovutan, muitten - eli mun vanhempien - sydämet särkyy. Eikä vaan pala sydämestä, vaan koko hela hoito.