Hoitoneuvottelun jälkeen olen ollut aika huonolla tuulella.

Koitan miettiä adjektiiveja, jotka kuvaisi parhaiten mun henkistä vointiani. Tulos on: uupunut, vihainen ja pettynyt.

Uupunut. Elämäni on uuvuttavaa. Ei jaksa. Yhdessä vaiheessahan mä taas julistin jonkun ihme paranemispäätöksen, enkä siihenkään näköjään pystynyt. Ei jaksa edes yrittää. Aina näitä mun päätöksiä seuraava viikko menee yrittäessä, mutta sitten uuvun. "Ei tästä kuitenkaan mitään tule".

Vihainen. Vihaan vihaan vihaan tätä paikkaa. Olen helvetin vihainen hoitoneuvottelusta vieläkin. Olen vihainen koska tänään huonekierrolla mulle sanottiin, että uloskirjaukseni on heti kun minun fyysiset ongelmat on tutkittu. Uloskirjaus? Mitä v... Enhän mä ole edes kunnossa?

Pettynyt. Pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, kun en jaksa yrittää. Pettynyt siihen kun ei kiinnosta.

I'm good for nothing.

"I want to get the hell out of here"

Mulla oli tänään hoitoneuvottelu.

I don't know, it just sucked. They just kind of... ruled over me. There was a bunch of people and they all just thought that they are right and I am wrong.
Then there was all kinds of bullshit about everything involving me. 
I got the feeling that they thought that I choosed to get sick. That it was "my dream" to get a depression and panic attacks and all that shit. That it was my fault and everything would be better if I just "let go". SHIT SHERLOCK, do they fucking think that I haven't tried letting go?

Either way I cried and cried and when they finally asked me what do I want, I answered "I want to get the hell out of here".

Laiskottaa. Normaalin päivittäisen ahdistuksen lisäksi mua ahdistaa kun laiskottaa. Mikä saa mut vielä laiskemmalle tuulelle. Mikä ahdistaa vielä enemmän.

Huomaan koko ajan miettiväni tekosyitä, miksi en osallistuisi johonkin. Miksi en osallistuisi kävelyryhmään. Miksi en lähtisi ensi viikolla osaston retkelle. Miksi peruin (!) hammaslääkäriaikani.
Mä vaan mietin ja mietin ja yritän käyttää tekosyitä parhaani mukaan. Joka ikinen kerta kun kuulen sen ******** kellon (jolla kutsutaan ihmiset mm. ryhmiin), mietin, että menenkö sängyn alle piiloon. Tai kaapin taakse. Tai johonkin. Mietin, että juoksisinko äkkiä röökikoppiin ja istuisin maahan niin, ettei hoitajat näkisi mua ikkunasta.
Tulen miettimään pääni puhki jotain hyvää tekosyytä, miksi en voisi lähteä koko osaston retkelle ensi viikolla. Mulla on sellanen tunne, että jotenkin päädyn sinne retkelle menemään, mutta mietin tekosyitä silti. En halua mennä ulos. En halua olla ulkona. En halua.

Halusin tai en, olin eilen ulkona. Tapasin parhaan ystäväni, josta menimme kaupan kautta hänen luokseen. Ja sieltä bussilla toisen ystäväni luokse. Ja sieltä bussilla kotinurkille. Ja kyllä, kaikki meni hyvin. Hienoa hienoa hyvä minä hyvä minä. Miksei tunnu siltä?

Mulla on varattu hoitoneuvottelu ensi viikolle. Pyysin lääkäriä lukemaan psykologin minusta tehneen lausunnon, ja selventämään minulle hoitoneuvottelussa diagnoosejani. Pyysin isän ja äidin mukaan. Vähän vänkäsi toinen osapuoli vastaan, mutta kun sanoin, että jos ette voi tulla yhtä tuntia (joulun lisäksi) toimeen keskenänne, niin irtisanon kummatkin. Haha.

Pffffft

Viime viikolla en ollut niin aikaansaava kuin toissa viikolla. Johtuen siitä että keskiviikkoon asti isäni oli reissussa, enkä uskaltanut lähteä oikein mihinkään, kun tiesin ettei isä voi tulla autolla pelastamaan. Kävin kuitenkin tiistaina isäni kotona yksin julkisilla kurkistamassa oisko mun tilaukset saapunut. Ja siitä menin takaisin osastolle. En tosiaan uskaltanut pidemmälle mennä.

Torstaina lähdin päivälomalle poikaystäväni luokse. Anoin siihen oikeen erikseen lupaa ja sain sen.

Menin julkisilla. Isäni kyllä saattoi minut, koska ahdisti uuteen suuntaan meno. Perjantaina lähdin poikaystäväni luokse viikonloppulomille. Taas junalla. Taas isäni saattamana. 

Kuten huomaatte, olen aika riippuvainen isästäni. Mutta musta tuntuu, että paniikkihäiriöisellä on oikeus olla. En muista tiedä, mutta mua helpottaa ajatus siitä, että joku olisi pelastamassa mut, jos paniikkikohtaus iskisi. Joku päivä mä en ehkä enään ole riippuvainen.

Ensi perjantaina koitan mennä yksin lomille. 

Pfffffft

Tällä viikolla en ole taaskaan ollut ihan niin aikaansaava. Kävin kyllä kirjakaupassa isäni kanssa, jossain retkellä osaston kanssa ja perjantaina lähdin lomille julkisilla. Yksin.

~~~~

Eilen oli ihana päivä. Näin parasta ystävääni, viime kerrasta olikin jo aikaa koska hän oli ollut mökillä ja siellä sun täällä. Juotiin tequilaa ja vaikka mitä. Oli kyllä ihan parasta.
Tänään taas masentaa. Yksinkertaisesti vain se, etten halua mennä osastolle. Itkettää. En halua.
Tossa just ajattelin, että sanon sunnuntaina osastolla, että haluan pois. Sitten mietin, että mitäs sitten teen? Makaan poikaystävällä kaikki päivät, vai? Keksin kyllä mitä voisin tehdä, mutta sitten muistin, että en pysty siihen. En ole valmis. Joten en taida olla valmis lähtemään osastoltakaan? Mun on pakko, PAKKO, tsempata enemmän. Pakko, pakko, pakko. Tämä on ainoa ajatus mun päässä - tsemppaa, tsemppaa, tsemppaa!!!!!!!!!!!

Mutta pystynkö, se onkin eri asia.

Pfft. Hiton elämä.