Happy New Year

Joulu tuli, joulu meni. Ihan niinkun viime vuonnakin.
Aina mä sitä odotan innolla. Noin 1.1. alkaa mun joulun odottelu. Ja sitten se tulee. Ja sitten se menee. Surullista. Jotenkin vuoden odottelun jälkeen tulee sellanen "tässäkö se nyt sitten oli" -tunne.

Olin äidin luona perheen ja poikaystäväni kanssa. Myöhemmin illalla, muiden lähdettyä, lähdin poikaystäväni kanssa parasta ystävääni vastaan. Se oli tulossa meille juomaan glögiä mun ja poikaystäväni kanssa. Oli oikeen rattosaa.
Joulun kruunasi mahtavat lahjat, jotka sain: pari kirjaa, aamutossut, pari hajuvettä, meikkejä, takin, silmälasikotelon, suklaata metrin pitkässä tonttulakissa, käsirasvaa, suihkugeelin ja lehden.

Nyt on kohta vuosi vaihtumassa. Suunnitelmissa oli, että lähdetään kiertämään baareja, mutta rikoin jalkani. (Mun polvi meni sijoiltaan muutama päivä sitten, ja nyt se on ihan... rikki. En ole käynyt lääkärissä, vaikka olisi pitänyt. Ja vaikka mua ollaan sinne houkuteltukin. Ei, en suostu. Olen itsepäinen pikku pentu, ketä ei suostu menemään koskaan lääkäriin. Mulla on ollut käsi kipeenä nyt 3 kuukautta, enkä ole käynyt lääkärissä. Sellasen edistysaskeleen oon kyllä jo ottanut, että kävin labroissa.)
Uudet suunnitelmat sisältävät vain poikaystäväni luona alkoholipitoisten juomien nauttimista parhaan ystäväni ja poikaystäväni kanssa. Koitetaan saada jostai jotain pelejä mukaan - lautapelejä, alias, pelikortit, huojuva torni.
Taitaa tulla tylsin New Year's Eve ikinä. Ja ketuttaa, kun samalla pilaan muiden uuden vuoden. Sanoin kyllä, että jos paras ystäväni ja poikaystäväni haluavat lähteä baariin, niin menköön. Voin ihan hyvin jäädä yksin kotiin ryyppäämään. Mutta musta tuntuu, että ne haluaa olla mun kanssa uutena vuotena. Olenhan mä sentään toiselle paras ystävä ja toiselle tyttöystävä.

Tosi monella on juuri ennen vuoden vaihtumista blogiin laitettuna joku nätti kuvasarja kuluneesta vuodesta, tai edes jonkinlainen maininta asioista, joita on tapahtunut. Mua surettaa, ettei mulla ole kumpaakaan. Ei minkään näkösiä valokuvia tai edes hehkeää mainintaa kuluneesta vuodesta. Jos joku nyt välttämättä haluaa, niin tässä mun iloisuutta puhkuava edellistä vuotta hehkuttava mainintani: vuoteni on ollut todella tylsä ja aivan perseestä. Onhan hyviäkin päiviä ollut. Päiviä, jolloin olen ollut iloinen. Päiviä, jolloin mulla on ollut todella lämmin tunne rinnassa. Niitä vaan oisi voinut olla enemmän. Paljon enemmän. Pääsääntöisesti vuosi 2012 on ollut todella paska.
Kiitos siitä kuuluu itselleni - koska en ole tehnyt mitään asioiden eteen - ja masennukselleni - jonka takia en ole halunnut tehdä mitään asioiden eteen.

Pitäkää te ihmiset, avaruuden olennot, keijut ja hammaspeikot oikeen railakas uusivuosi! Tai rauhallinen. Juhlikaa paljon. Tai älkää juhliko ollenkaan. Selvinpäin tai kännissä kuin käki. Miten kukin itse haluaa. Mutta miten päin ja missä tahansa olettekin: olkaa varovaisia :)

HAPPY NEW YEAR! ♥

(2013, please be awesome)

Merry merry merry Christmas

Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo... Ei kyllä meidän kattilat.

Ja kaikki laulaa mukana!

Nyt on taas kinkku käynyt noin neljä kertaa uunissa. Ihan niinkun viime joulunakin. Tästä alkaa tulla traditio. Kunhan se nyt kypsyy, niin pääsen tekemään joulutorttuja.

On varmastikin tulossa oikein mukava joulu. Äidin luokse on tulossa mun ja äidin lisäksi mun isä, poikaystävä, veli ja sen iso mahainen tyttöystävä (ei, hän ei ole syönyt liikaa, vaan... arvaatteko? Musta on tulossa täti!)

Kohta alan varmaankin juomaan hieman punkulla maustettua glögiä :)

Joten: HAVE A MERRY MERRY MERRY CHRISTMAS!

Worst apocalypse ever

Maailmanloppu jäi tulematta. In case you didn't notice.

Jostain kuulin, että ens vuonna ois uus yritys tän maailmanlopun suhteen. No, se siitä.

En tiedä enään mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Pystynkö kertomaan elämästäni avoimesti? Olen vainoharhainen: pelkään, että joku tunnistais mut. Se ois kauheeta. Mutta mutta, vainoharhanen tai en, niin päätin juuri sekuntti sitten, että kirjoitan kaikesta. Ainakin melkeen.

21.12.2012 istuttiin parhaan kaverin ja poikaystävän kanssa poikaystävän kotona ja maisteltiin. Todellakin siis vain maisteltiin, koska poikaystävällä oli seuraavana päivänä töitä.
Odoteltiin maailmanloppua. Ei näkynyt, ei kuulunut. Emmä siihen kyllä uskonutkaan.

Seuraavana päivänä lähdin äidin luokse isän kyydillä, ja täällä mä vieläkin olen.
Odottelen joulua, ja toisin kuin tää maailmanloppu, se tulee.

Oon nyt katsellut sarjoja ja laulanut joululauluja 2 päivää. Itseasiassa sarjoja oon katellu varmaan 3 viikkoa yhtäsoittoa, mutta sulosointujen ilmoille päästäminen alkoi vasta pari päivää sitten.

Värjäsin hiuksetkin. 3 kertaa. 4:llä hiusväripaketilla. Ihme että on vielä hiuksia päässä - on ne sellasia myrkkyjä noi väriaineet. En osaa vielä iloita mun uusista hiuksista, märät kun ovat niin en tiedä miltä näyttää kuivana.

Tämä teksti on nyt ollut vähän hajanainen. Ajatukset ei oikein juokse. Tai siis juoksee, mutta taitaa juosta vähän liikaa. Poimin päästäni sitä sun tätä ja kirjotan ne sitä mukaa tähän. Pahoittelen.

Koska olette tässä tekstin aikana varmaan hieman tottuneet asiasta kukkaruukkuihin pomppimiseeni, mainitsen vielä yhden asian. Mun poikaystävä on mahtava. Se osti mulle (haha) joululahjan. Sellasen metrin pitusen tonttulakin mikä oli puolilleen täynnä mun (paperissa olevia) lempi suklaakarkkeja ♥ Se oli hieman kännissä mennyt viereiselle kiskalle ja kantanut "irtokarkkihyllyltä" sellasen karkkilaatikon tiskille, ja sanonu että "voitteko kattoa takahuoneesta löytyiskö näitä enempää?" ja ostanut kaikki mitä sai.

Hah. Gotta love him!

SO FREAKING BORING

Mun elämä on niiiiiiiin tajuttoman tylsää. Päivästä toiseen nukun ja katon sarjoja. Käyn piipahtamassa koulussa neljän tunnin verran ja terapian jälkeen ootan vaan, että pääsen nukkumaan. Mä nukun yössä 12 tuntia. SO FREAKING BORING! Pitäishän mun tehdä kaiken näköstä. Pitäis siivota. Pitäis ostaa joululahjoja. Pitäis ottaa itseään niskasta kiinni ja harjotella ulkona liikkumista. Mutta ei, ei vaan jaksa. Ei saa aikaseks. Suunnittelen kaiken  näköstä, mutta en toteuta mitään mun upeista suunnitelmista. En jaksais pitää huolta itsestäni, en edes ulkonäöstäni. Mä meikkaan vaan perjantaisin, mutta näytän silti ihan petolinnun perseeltä. Suihkussakin käyn, vaikka se onkin hyvin raskasta. Hampaiden pesu tuntuu mahdottomalta, mutta teen sen silti. Ei mikään ihme, että oon ihan voimaton, jos kaikki nämä vie mun vähäisetkin voimat. Tuntuu hassulta, miten vaikeaa voikaan itsestään huolehtiminen olla. Miten raskasta. Yhdessä vaiheessa hiusten harjaaminen oli täysi mahdottomuus.

En jaksa edes suunnitella ulos lähtöä. En tiedä kumpi ahdistais enemmän: sen suunnittelu vai fakta siitä, etten jaksa edes suunnitella. En nyt puhu toteuttamisesta, pelkästä suunnittelusta. Pelkästä ajatuksesta, että lähtisin ulos. Yhdessä vaiheessa pystyin ajatella ulos menoa. Mielessäni kävelin kaduilla, vaikka vaan lähellä kotia, enkä saanut paniikkikohtausta. Mutta nyt jos yritän ajatella itseäni lähdössä ovesta ulos, ensimmäinen ajatus mikä tulee on "saan paniikkikohtauksen". Joten en edes ajattele.

Kyllä mä vähän liikun ulkona. Viime viikolla kävin parhaan ystäväni kanssa kaupassa. Eilen menin bussilla poikaystävälle. Selvisin, kyllä. Mutta en ilman ahdistusta. Joten yritän vältellä ulkona liikkumista.

Tekisipäs mieleni sanoa, että "fuck my life" tähän  lopppuun, mutta enpäs sanokaan. Itsehän en yritä tehdä  mitään asialle.

Best friend laatuaikaa

Yesterday, all my troubles seemed so far a way

Now it looks as though they're here to stay...

Eilinen ♥.

Olin poissa koulusta ahdistuksen takia ja menin parhaalle ystävälleni puoli 11 maissa aamulla. Oltiin kahdestaan noin 6 tuntia ja vaan puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Ihan kaikesta. Puheenaiheet hyppi Jumalasta torttujen tekoon. Alkoholi kuului myös tähän meidän iltaamme. Laatuaikaa.

Myöhemmin paikalle saapui myös mun poikaystävä, sen veli ja yksi mun hyvä ystäväni. Leivottiin joulutorttuja, laulettiin karaokea ja juotiin terästettyä glögiä. Ne oli siis pikkujoulut, vaikka tonttulakkeja ei löydettykään.

Unohdin hetkeksi ongelmani, ja nautin vain illasta. Nyt tilanne on hieman toinen. Ongelmieni määrä on palannut mieleeni ja olo on hieman surullinen. Ja ahdistava, koska muistin juuri, että mulla on haastatteluaika osastolle ensi maanantaina. En tiedä miten suhtautua asiaan. En tiedä olenko valmis menemään taas osastolle, vaikka mulla onkin vain hyviä muistoja niistä osastoista, joilla olen ollut.

Olo on outo. Eikä kankkunen tee tätä oloa yhtään paremmaksi. 

You don't know the half of it

Viime viikonloppuna poikaystäväni veljet tuli poikaystäväni luokse dokaamaan. Paikalla oli myös mun paras kaveri ja jossain vaiheessa iltaa sen serkku ja serkun poikaystävä. Oli ihan kivaa, vaikka poikaystävä sammukin ekana. Parhaan kaverin kanssa alettiin leikkaamaan mun hiuksia viinipullollisen jälkeen. Vähän vinot mutta hyvät silti tuli, kiitos saksien tylsyyden. Ja ehkä viinipullollekin pienet kiitokset?

Maanantaina mulla oli koulupalaveri. Nappasin iskän mukaan ja paikalla oli myös ohjaaja, luokanvalvoja, opo ja harjottelija. Masennuin hiukan, niinkun aina tapaamisissa oli ne sitten lääkärin tai luokanvalvojan kanssa. Siellä vaan puhuttiin mun tavotteista. Onko niitä? Kai mä joku päivä haluisin mennä kouluun ilman isän autokyytiä. Kai mä joku päivä haluisin pystyä syömään koulussa. Nyt en siis pysty, joten mulla on kevennetty lukkari; klo 9-13, ihan vaan koska yhden aikaan olen ihan naatti kun en ole saanut ruokaa koko päivänä. Sain myös kuulla saarnan siitä miten tärkeä osa uskolla on parantumisessa. No mitäs jos en usko?

Eilen oltiin vaikka sitten itsenäisyypäivän aaton kunniaks ottamassa vähän kuppia. Niin kauhea stressi ja masennus, että piti vähän saada alkoholia vereen. Eihän se viina mihinkään auta, mutta ei kyllä maitokaan. Paitsi närästykseen. Oltiin vaan pikku porukalla; minä, poikaystäväni ja paras kaverini. Parin viinipullollisen jälkeen alettiin taas leikkaamaan mun hiuksia. Jos siitä nyt on tullu joku pysyväkin tapa, niin mulla ei oo kesään mennessä enää karvaakaan jäljellä.
Kun paras ystäväni oli lähtenyt, alkoi poikaystäväni leipomaan leipää. Keskellä yötä siis. Siinä sitten taistelin koko ajan sammuvan poikaystäväni kanssa pitääkseni hänet hereillä kun leipä oli uunissa. Kyllähän siitä loppujen lopuks leipä tuli, vaikka aineet olikin heitetty sekasin vähän summa mutikassa.
Aamulla sitten tapani mukaan karkasin kotiin potemaan kankkusta.

Tuntuu kurjalta kun ihmiset luulee, etten mä yritä YHTÄÄN. En mä tiedä yritänkö paljoa, mutta yritän mä nyt jonkin verran kuitenkin. Oon mm. harjotellut pari kertaa bussilla menemistä poikaystävälle, ja pari viikkoa sitten kun yksi ihminen kuoli menin omaisen kanssa oikopäätä kahdella bussilla tämän menehtyneen ihmisen kämpille. Olen mä aika hyvä ystävä vaikka siaras olenkin.

Hypin nyt koko ajan asiasta kukkaruukkuun ja minne lie Marssiin, mutta: perkele, kellään ei oo oikeutta väheksyä mun ongelmia (mitä aikalailla kaikki tekee) ja kellään ei oo oikeutta väittää että en yrittäis yhtään (mitä aikalailla kaikki myöskin tekee).