Masentaa.

Avasin Bloggerin, tuijotin näyttöä ja mietin. Ainoa asia mikä tuli mieleen on "masentaa."

Muutaman minuutin kuluttua keksin jotain muutakin kuin yhden sanan.

Stressaa. En ollut ollut koulussa kahteen viikkoon. Meidän auto oli hajalla, ja koska en pääse liikkumaan ilman autokyytiä, olin hengannut poikaystäväni luona. Nyt meillä on ollutkin sitten auto hetken ja olen mennyt kouluun isän kyydillä, as always. Siellä opettaja ja mikälieohjaaja pyysivät mut opettajanhuoneeseen. Mun olisi kuulemma parasta lopettaa koulu. Olen ollut niin paljon poissa ja pääsiäisen jälkeen tulee lisää poissaoloja, koska kaikki muut lähtee työssäoppimaan (taisin kuulla, että neljäksi viikoksi, mutta en ole varma). Joten, jos nyt lopettaisin, mulla saattaisi olla paremmat mahdollisuudet päästä ensi lukuvuonna uudestaan valmentaville, koska en "valmistuisi". En tiedä mitä ajatella asiasta. Olisin taas aika varmasti ainoa ikäluokkani edustaja.
Me pidetään palaveri, jossa puhutaan asiasta.

Stressaa myös tuleva osastohaastattelu. En halua osastolle, vaikka se taitaisikin olla mun parhaaksi. Mua pelottaa, että mut pakotetaan johonkin. Esimerkiksi uloslähtöön. Kuten tietysti pakotetaankin.

Mulla ei oo mitään käsitystä mitä mun pitäis tehdä.

Pidin vähän taukoa blogin kirjoittamisesta. En, koska halusin vaan koska ei yksinkertasesti oo ollu oikeen mitään kirjoitettavaa. Olen mä muutamaan otteeseen suunnitellut, mitä kirjoittaisin, mutta ei se vaan oikeen ole onnistunut. Joten, mitä mulle kuuluu? Ei mitään tai ehkä vähän jotain.

Poikaystäväni synttärit oli pari viikkoa sitten. Aloteltiin sen kämpillä pikku porukalla ja siitä lähdettiin taksilla mulle tuiki tuntemattomaan baariin. Ja sieltä lähdettiin takasin poikaystävän asuinseudulle ja mulle taas uuteen baariin taksilla.

Mulla oli myös lääkäri. Menin sinne aika vittumaisella asenteella, koska olin vihanen. Vihanen sille lääkärille ja sille sairaanhoitajalle tai mille lie, koska ne hyökkäs mun kimppuun ku hyeenat viimeksi kun tavattiin. "Sulla on siis täyspalvelu täällä kotonasi" "Ei susta voi tulla sitä tai sitä, sun haaveet on epärealistisia". En sillon osannut sanoa kumpaakaan asiaan mitään, koska ne tuli niin yllätyksenä. Joten jossain vaiheessa lääkäriaikaa avasin sanaisen arkkuni. Mietin kovasti, miten otan asian esille, mutta lääkäri teki sen aika helpoksi. Keksin siis jonkin aika sitten haaveen, ammatin mitä voisin tehdä. Kerroin sen hänelle ja hän sanoi, että se ei ole realistinen. Etten pysty siihen. Ja tällä kertaa hän sanoi "senkö takia haluaisit olla se, koska se on niin mahdotonta?". Pakko myöntää, että vähän kuohahdin. Sanoin "se, ettet sä pystyis siihen ei tarkota, etten mä pystyis." Faija oli mukana ja huudahti "hyvä!" ja anto mulle aplodit.

Sanoin mä myös aika paljon kaikkea muuta. Siitä miten asiattomasti ja epäammattimaisesti se käyttäytyy. Sanoin myös. ettei mulla todellakaan ole mikään täyspalvelu kotona. Ja, että kukaan, ei kukaan, saisi lytätä masentuneen ihmisen ainoaa haavetta. Ei kukaan. Se mun haave ei kuitenkaan ole mikään prinsessaksi tuleminen, vaan ihan mahdollinen juttu. Tai en ole enään niin varma. Kiitos lääkärini, mikään ei taida musta olla enään mahdollista.