Perjantaina popsin taas kaksin käsin paniikkikohtauspillereitä heti aamu tuimaan. Mulla oli nimittäin opiskelijavalinnan ohjauskeskustelu koulussa mihin hain. Jännitin aivan tajuttomasti.

No se meni kuitenkin loppujen lopuks ihan hyvin. Vähän vaan petyin taas lisää elämääni. Ehämmä ole minkään näkösessä koulunkäyntikunnossa. Enkä tiedä tuunko ikinä olemaankaan.

Perjantai-iltana menin yhen kaverini luokse juhlimaan sen synttäreitä. Koitin saada mulle avecin mukaan, mutta kaikilla tuntu olevan muuta menoa, joten painelin (iskän kyydillä) sinne yksin. Ilta oli ihan rattosa ja paikalla ei ollu paniikkikohtausmäärää ihmisiä. Oli vaan tän mun kaverin mies ja pari muuta tyyppiä mun lisäks ja kaikki niistä oli valmiiks jotenki tuttuja.

Sieltä lähdin noin kymmenen maissa poikaystävälle ja aamulla kauheessa kankkusessa ja kauheen nälkäsenä karkasin kotiin.

Ens maanantaina ois tarkotus pitää vappubileet. Tällä hetkellä ei tosin tekis yhtään mieli juoda enään koskaan, joten saa nähdä kuinka paljon juon sillon.

Paikalle on tulossa näillä näkymin ihan hitonmoinen kasa ihmisiä. Hitonmoinen mun mittapuulla. Ei mua ainakaa tällä hetkellä se ihmismäärä ahdista - onhan se sentään mun koti. Voisin olettaa että omassa himassaan saa lukittautua vessaan pariks minuutiks jos tarve vaatii.

Ku on taas jotain ilosta odotettavaa ni ehkä mäki jaksan piristyä.

The one with the conclusion

Tänään oli hyvä päivä terapiassa, huono päivä muuten.

Terapiassa puhuin taas 45 minuuttia siitä, etten usko mun terveeks tulemiseen. And now I know why: joka kerta ku oon sairaalloisen ison paniikkikohtauksen jälkeen jääny taas kotiin makaamaan, oon tullu parempaan kuntoon puolen vuoden päästä. Ja se puol vuotta meni muutama kuukaus sitten. Parin kuukauden päästä oon maannu kotona vuoden. Joten en vaan voi uskoa terveeks tulemiseen enään.

Asiassa on toinenki puoli. Nyt oon sellasessa kunnossa, että pystyn käymään kaupassa eikä mua ahista kotona niin paljoa ettei kukaan saa käydä vessassa viemässä mun piilopaikkaa mun tietämättä. Viime jättipaniikkikohtauksen jälkeen mulle piti aina ilmottaa ennen ku käy vessassa - siltä varalta että mua ahisti hirveesti. Mun piti aina ennen muitten vessahätää päästä lukittautumaan vessaan hokemaan rauhotusmantroja. Sairasta. Joten: jos nyt tulisinki kuntoon - mitä en usko että tapahtuu - ni sitä laitumilla kirmausta kestää maksimissaan puol vuotta, jonka jälkeen saan taas aivan uskomattoman järkyttävän kokosen paniikkikohtauksen ja oon taas pisteessä 1. En pysty kävelemään korttelin ympäri ja ahistutan kaikki mun ympärilläkin olevat sillä ettei ne saa mennä vessaan omassa himassaan sillon ku haluaa. Ja iskän pitäis aina kuskata mut taas suoraan kotiovelle, eikä parkkipaikalle niinku nyt.

Joten... onko se sen arvosta? Kaikki se kärsimys ja tuska vaan sen takii, että joku päivä asiat on vielä pahemmin.

The one with my thoughts

Mul on fobioita vaikka muille jakaa. Ne on sellasii et ne on vähä niinku koko ajan päällä, niit ei voi vältellä. Pelkäisinpä vaikka teepusseja ja herneitä mieluummin kun näitä. En tiiä oisko se siis yhtään "kivempaa" mut ainaki niit vois vältellä. Voisin ihan hyvin jättää teen juomatta ja herneet syömättä. Tai pelkäisin mieluummin vaikka korkeita paikkoja. Mun ei ois pakko kiivetä mihinkään Mount Everestille, mut jos haluisin kohdata pelkoni, ni voisin yrittää. Jos en haluis kohdata pelkoani, ni voisin vältellä korkeita paikkoja. Näitä juttuja mitä pelkään ei voi vältellä. Ne on yksinkertasesti koko ajan päällä, niin sanotusti. Tarkotuksenani ei oo kuulostaa teepussi- ja korkeenpaikanpelkoja vähättelevältä, ei todellakaan. Ehämmä tiedä miten kauheita pelkoja nekin saattais olla. Mun pointti oli nyt vaan se, että niitä vois ees jotenki vältellä. Luulisin ainakin.

Mun takatalvirukousta ei kuultu, vaan kesä on tosissaan tulossa. Hitto. Nyt vaan sitte toivomaan huonoja kelejä, vaikka sitte ilman lumisadetta. Ulkona on nytkin niin ihana ilma, että mua ahistaa varpaisiin asti. Kesä tulee ihan oikeesti, enkä oo lähellekään kunnossa. En todella lähelläkään. Enkä vieläkään usko että tuunkaan.
Faija sanoo että oon oikeella tiellä, ku pystyn kävelemään mun parhaalle kaverille. Se asuu niin lähellä, ettei se oikeen tunnu minkäänlaiselta saavutukselta. Kyl mä muistan ne ajat, jollon en pystyny ees taloa kiertämään. Oonhan mä eteenpäin menny: nyt kävelen ihan reippaasti koko korttelin ympäri. Se ei vaan tunnu enään saavutukselta. Jotenki tuntuu että oon jämähtäny paikoilleni.

Ja jotenki oon varma etten pysty menemään minnekkään koko kesänä. Että tää kesä on vielä paskempi ku viime kesä.

Ja muuten, kesällä tulee vuos siitä ku alotin uudelleen kotona istumisen. Yleensä tää jakso on kestäny puol vuotta ja sitte oon tullu parempaan kuntoon.
Tän tajuttuani oon vieläkin varmempi etten tuu terveeks.

The one with the diary

Mitäs mulle... Eipä mitään uutta. Vieläkään en uskalla liikkuu ulkona. Vieläkin haluun ulos.

Eilen kävin ostarilla kaupassa. Se on aika pitkä matka mulle. Vähintään viiden kivenheiton päässä. Ja sillonkin pitää heittää aika helvatan pitkälle.

Tänää oli tarkotus mennä mun poikaystävän veljen luokse maistelemaan, mutta en kehtaa mun ulkonäkö- ja itsevarmuusongelmien takia. Boohoo. Oisin saanu iskältä kyydin sinne ja takas, mutta nyt on kyllä siirrettävä asiaa siihen asti kunnes mun itsevarmuus on ees vähän plussan puolella eikä -3583720.

Iskä vähä niinku käski mua alkaa pitämään päiväkirjaa mun ulkonaliikkumisista. Se sano että se hommaa mulle vihon, johon mun pitää sitte kirjata aina, että kuinka pitkän lenkin tein, kuinka kauan se kesti, miltä tuntui ja oliko hyvä vai huono päivä. Ideana ihan hyvä, oon vaa aika huono pitämään kiinni kaikista tällasista projekteista. Ehkä mä yritän.

Vieläkään en oikeen oo osannu vähentää syömistä. Ruoasta tulee niin hyvä olo. Nyt kyllä muutaman päivän ajan oon oksentanu kaiken minkä oon syöny. En tiiä miks. Jotenki ei vaan oo pysyny sisällä.
Ehkä mä alan pitämään myös ruokapäiväkirjaa? Jos vaikka saisin siitä jonkun "wake up call" tyylisen jutun ja lihominen vähenis. Who knows.

SickSICK people

Mua alko syvästi ahistamaan eräs asia. Parhaan ystäväni serkun kanssa juteltiin tossa lauantain saunailtana, miten helposti ihmiset voi vaan satuttaa viattomia eläimiä. Se oli nähny jonkun ohjelman missä kerrottiin, että jossain maassa osa ihmisistä kuristaa eläimensä joita ei jostain syystä enään halua. On vaikka kyllästynyt.

Tiedän siis, ja believe you me, olen siis satavarma, etten koskaan satuttais eläimiä, mutta jokatapauksessa mua alko kauheesti ahistamaan. Miten helppoa ihmisen oískaan vaan tehä jotain pahaa - joko eläimelle tai toiselle ihmiselle.

Mut mun äidin ja koiran kanssa siis on pahoinpidelty, mistä jossain aikasemmassa tekstissä mainitsinkin. Niin helppoa se on. Hyökätä vaan jonkun kiumppuun. Joku sekopää vois vaikka heittää vauvan seinään!

Oon kyllä puhunut asiasta ennenkin mun terapeutin kanssa, ja se sano mulle, että ihmisillä on aika kova itse- ja ihmissuojeluvaisto. Että ehkä ne vauvat ei sitte niin helposti seiniin lennä. Mutta onhan niitä sekopäitä jotka ampuu kouluissa sun muuta! Herranjestas! Ja ihminen pystyy vielä joiltain asioilta suojautumaan. Voi huutaa apua. Voi kertoa jollekkin jos äiti ei anna ruokaa. Mutta mites eläimet. Ei ne osaa mennä koputtamaan sossun ovea ja sanoa että joku on nyt pahasti hätänä.
Ja sitte järjestetään vielä kaikkia, no esimerkiks koiratappeluita, joissa koiraparat joutuu tappelemaan elämänsä edestä.
Miedän koiran rodulla on selässä sellanen vastakarvaraita ja joissain maissa ne yksilöt, joilta sellanen puuttuu tapetaan. Vaikka oikeesti ne on vielä useimmiten ne terveemmmät yksilöt. Ja sitte aatteelee kaikkia dobermannien häntien typistystä sun muuta. Aiai miten mua ahistaa. Meijän eläinraukat ei mahtais mitään jos joku päivä sekoisin - ei tule tapahtumaan, älkää soittako eläinsuojeluyhdistykseen - ja päättäisin työntää vaikka kissan mikroon tai jotain muuta ihan hirveetä. Tai jos vaan lakattais hoitamasta meijän eläimiä, eikä annettais enää ruokaa. Raukat nääntyis nälkään ilman että ne pystyis tehä asialle yhtään mitään. Se on ihmisten vastuu pitää huolta eläimistään, enkä käsitä miten joku voi olla niin raukka ja kammottava ihminen, että satuttais jotain joka ei voi edes puolustautua. Oli eläin minkä ikänen tahansa ja missä kunnossa tahansa, mikään, ei mikään anna oikeutta jollekkin niin ylivoimaselle kuin ihmiselle satuttaa tai laiminlyödä toista. Piste.

Tässä tämmönen pieni ahistuspurkaus. Pahoittelen.

Upsidaisy

Ups.

Mähän lopetin keskellä viikkoo juomisen. Tai niin luulin. Eilen kuitenki mun kaveri houkutteli mut maistelemaan, joten vähän niinku vahingossa pyörsin pyhät päätökseni (kävin kyllä kaupassa sen alkoholin eteen, joten jotain positiivistakin löytyy). Ei oo eka kerta. No, uus yritys ens viikolla. Oon vaan niin huono sanomaan ei, ylipäänsä missään asiassa. Varsinki jos on kyse jostain mikä houkuttelee tosi paljon, just niinku alkoholi. Tai ruoka.

Lauantaina mun hyvä ystävä on pitämässä pienet pippalot ja mut on kutsuttu. En tiiä kehtaanko mennä. Jotenki hävettää minkä näkönen oon. En oikeen kehtaa ees ulkona liikkua. Tai no ainaki hävettää tosi paljon. Ehkä asialle pitäis tehä jotain? Kuhan vaan jaksais...
Se on hirvee tunne kun kuvittelee, että näyttää joltain, ja sitte näyttääki vaikka kamerassa ihan erilaiselta.
Vihaan sitä. Ja vihaan mun peilikuvaa.

Ällöttää. Jo pelkkä ajatus siitä, että miltä näytänki muitten silmiin saa mut masentumaan tosi syvästi.

Asiaan on tultava muutos.

God almighty

Nyt on ihan alkuun pakko kiittää mun ihania lukijoita. Oon varma, että mulla on parhaat lukijat maailmassa :)
Saan aivan ihania kommentteja ja paljon tsemppauksia! Tuun aina tosi onnelliseks ku luen teidän kommentteja. Ku huomaan, että joku tuiki tuntematonki jaksaa välittää ja kannustaa. Ihania ihmisiä maailmassa. ♥ Suuret kiitokset teille!

En tiedä enää uskonko Jumalaan. Yhessä vaiheessa uskoin. Koskaan en ole Raamattuun uskonut, enkä ehkä Jeesukseen, mutta Jumalaan kyllä. Toivonut, että taivas on ja pelännyt helvettiä.
Tahdon uskoa Jumalaan. Mutta jos on Jumala, ni miks elämä on aina niin vaikeeta. Itsekkäästi ajateltu, ihan ku maailmassa ei ois suurempia ongelmia ku minä ja mun paniikkikotaukset.
Ehkä Jumala ei toimi ihan niinku Bruce taivaan lahja -elokuvassa? Ehkä se ei ole olemassa sen takia, että se voi täyttää ihmisten toiveita, niinku joku lampun henki? Tai ehkä se ei välitä?
Mulle on tosi vaikeeta kirjottaa tästä asiasta, koska pelkään Jumalaa. Mun pakko-oireinen häiriö toimii niin, että ajattelen Jumalan luulevan, että esimerkiks iskä ei merkitse mulle mitään jos en sen eloonjäämisen takia voi edes hanaa sulkea ja avata sataa kertaa. Pidän itteeni näköjään pääni sisällä jotenki tosi tärkeenä. Ihan ku Jumala mun ajatusten ja tekojen mukaan päättäis kuka kuolee ja kuka elää.

Joskus mun terpaeutti on kysynyt multa, että pidänkö itseäni Jumalana. En! En pidä. Mä vaan pelkään Jumalaa. Jos se on niin mahtava, ni mikä estää sitä tappamasta mun läheisiä. Pakko-oireisella häiriöllä todistan sille miten tärkeitä kaikki mulle on.

Seuraa jotain tosi itsekästä, vaikka tiedänki että maailmassa on suurempia murheita ku minä ja mun elämänlaatu:
Ennen kaikkea, jos Jumala on niin mahtava, miks mä istun kotona, enkä kirmaa laitumilla niinku villihevonen?
Rangaistaanko mua? Tai ehkä se on oikeesti totta, että mulle on annettu tää elämä koska oon tarpeeks vahva elämään sen. Selviytymään.

Bitter b***h

Oon aika kova pelaamaan. En siis rahapelejä, oon nimittäin rahanahne ja vihaan jo ajatustaki rahan kuluttamisesta. Nytkin just latasin ilmasen LoL-nimisen pelin, jota aion tietokonetta vastaan pelailla (oon niin surkee hissukka, etten kehtaa pelaa muita vastaan). Kaikkia pelejä pelaan aina englanniks, koska jotenki "vierastan" suomenkieltä, joten siinä oppii aika hyvin enkkuakin.

Asiasta kukkaruukkuun. Oon iso katkera akka, joka ei koskaan hymyile. Siltä ainaki tuntuu.

En tuu iloseks muitten onnesta. Tietysti oon ilonen kyseisen onnekkaan ihmisen puolesta... Ainakin vähän... Kauheesti yritän... Mutta useimmiten musta tulee vaa katkera ja vihanen ämmä. Jotenki päädyn vertaamaan muitten ihmisten elämiä aina sillon mun elämään ja se pistää mut vihaks. Muut muuttaa omilleen - ite en pärjäis omillani, enhän mä pysty liikkuu ilman autokuljetustakaan. Muut saa lapsia - ite en kyllä siis todellakaan vielä haluis saada, mut ois kiva jos se ois ees mahollista. Muut menee kihloihin - tuskin mun poikaystävä haluu kihlata mua ku en pääse sen kaa ees kauppaan. Kaikkien elämät kulkee eteenpäin, ja ainoo missä mä edistyn on, että sain uuden pelin hommattua.

Musta saa tosi pahan kuvan, mutta en voi sille mitään, että muutun vihaseks ja katkeraks noita-akaks jos joku muu on onnellinen. Jotenki tuntuu että muitten onni ois multa pois. En todellakaan haluis tuntee näin. Enkä tietenkään toivo kenellekään mitään pahaa, mä vaa toivon itelleni jotain hyvää.
Enkä nyt väitä, ettei mikään ois hyvin: mulla on ihana perhe, poikaystävä, paraskaveri ja muita ystäviä. Mulla on katto pään päällä ja ihanat eläimet. Mut kaikilla muillakin on muitakin asioita josta olla ilosia, joten enkö mäki ny ansaitsis semmosta? Mäkin haluisin vaihteeks olla kiitollinen jostain muustaki ku katosta pään päällä.

Keeps getting better and better

Älyttömän darra tai ei, ni mulla on vieläkin hyvä olo. Ihmeellistä. Siis huono olo fyysisesti - tiedän, oma syy - mutta aika hyvä olo henkisesti. Oon ilonen. Ja erittäin puhelias. Tiiä onko se jälkimmäinen niin hyvä juttu muitten mielestä. Mun jutut on aina aika tasokkaita.

Eilinen ei menny ihan niinku oletin että se menis. Join ensinnäkin ihan liikaa. Vaikka mulle periaatteessa vois riittää vinkkupullo sellasen hyvän olon saamiseen, ni ei, pitäähän siihen tunkea vielä pari vinkkupulloa lisää, tiraus salmaria ja pari litraa kaljaa ja lonkeroa. Toiseks, sen sijaan, että oltais hissuteltu vaan mun poikaystävän luona, suunnattiinkin yhteen baariin. En oo nyt puoleen vuoteen kävelly vielä kertaakaan niin pitkälle poikaystävältä. Hui. Ja sieltä vielä parhaalle kaverille yöks. Se kyl asuu sen baarin lähellä, ettei siinä nyt mitään niin ihmeellistä ollu. Paitsi se, että uskalsin - tosin alkoholin vaikutuksen alasena - vallottaa taas uusia paikkoja.

Tänään oliki sitte aika vaikeeta kävellä parhaalta ystävältä himaan aivan älyttömän päänsisäisen tykityksen kanssa.

Kun pääsin kotiin päätimme äiskän kanssa leipoa parisen mustikkapiirakkaa. Omnomnom. Viimeset päivät ku saa tollasista herkuista nauttia, mulla alkaa nimittäin maanantaina Kesäkuntoon 2049 -operaatio. Tai sitten ei, Ken tietää, muttei kerro. Oon liian kova mussuttamaan kaiken näköstä, ja kuten oon ennenki sanonu, siit saa sellasen hyän olon tunteen. Se kestää about siihen asti kunnes nään itteni peilistä.

Hyvä olo jatkuu. Fyysisesti olo on vieläkin ällöttävä, mutta henkisesti - henkisesti olen onneni kukkuloilla, vaikka ei ookkaan kyse mistään korkeesta kukkulasta tällä hetkellä.

"Olen iloinen. Olen..."

"Paikallisia sadekuuroja... Ja vitut!!" - Nooa 4341 eKr.

Tänään vähän maistellaan hyvässä seurassa. Tätähän ei lasketa keskellä viikkoo olevaks, ku pyhät alkaa. Todettiin vaa ettei kukaa dokaa perjantaina ku mikää ei oo aukikaan, joten päätettiin ottaa ilo irti pääsiäisestä ja minkälie pitkänperjantain lomista ja otetaat kuppia jo torstaina. Mä en oikeestaan malta oottaa että nään ihmisiä.

Meitä tulee olemaan mun poikaystävän ja parhaan ystävän lisäks parhaan ystävän serkku. Varmaan ihan perus meiningeillä mennään, eikä mihinkää baariikaa lähetä viime perjantain toilailujen takia.

Nyt olo on aika vahva. Aikaansaava. Siivosin just poikaystävällä sen ollessa töissä. Sain mielestäni aika paljon aikaseks. Innolla ootan, että vaihetaan joku päivä vähä järjestystä, ni pääsee puunaamaa oikee lattiasta kattoon..

Yllätyin siitä, miten kivalta musta voi tuntua. En tietenkää oo ihan onneni kukkuloilla, mut mul on hyvä olo. Ja se riittää. Vaik tää hyvä olo onki vaa toistaseks ja saatan vaikka löytää itteni pillittämästä jostain nurkasta puolen tunnin päästä. Toisaalta, en usko että tänää itken. Vaikka koko ajan aattelenki terveeks tulemista ja miten paskoja nää sairaudet on, ni mua ei tänään vaa jaksa itkettää. Haluun pysyy ilosena. Vielä vähän aikaa.

Mun terapeutti koittaa aina saada mua jauhamaan sellasia mantrajuttuja. 

"Olen iloinen. Olen vahva. Olen aikaansaava." Yms. Se sanoo että joillakin se toimii. Kun tarpeeks kauan jauhat että "olen iloinen", niin sun mieles paranee. 

Nyt mä siis jatkan siivousta lauleskelemalla "olen iloinen" oikein soinnukkaasti. 

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ! ♥

Shitfuckingfuck

Nyt on taas paha olo. Sekä henkisesti, että fyysisesti.
Henkisesti, koska mul on tänään terapia. Fyysisesti, koska söin just suruuni niin paljon, että oksettaa. Hyi helvetti. Tänki asian muuttaminen oli osana mun elämänmuutosta, mutta vielä ei pysty. Mul on liian paha olla. Ja ruoasta saa hetkellisesti sellasen hyvänolon tunteen. Se toimii siihen asti ku alkaa oksettaa. Sitte vaa masentaa vielä enemmän ku tajusin et mussutin just jääkaapillisen ruokaa. Positiivista tässä on se, että joudun menemään ulos. Käymään nimittäin kaupassa hakemassa jotain ruokaa.

Vihaan mun peilikuvaa. Varsinki syömisen jälkeen. Heti ku oon lopettanu mässäilyn, hoen koko ajan "saatanan läski, läski, läski". Se alkaa masentaa. Nyt alan keräämään voimia, että jaksan tehä jotain asialle. Lopettaa mässäilyn.
Oon huomannu, että mässäilen aina vaan sillon ku oon yksin. Tai ku kukaa ei oo näkemässä. Sillon ku kaikki vaikka nukkuu. Mua hävettää se. Enkä jaksa kuunnella ku ihmiset jauhaa miten epäterveellistä kaikki on.

Terapiat tällä viikolla on menny päin @#%?+*! En saa puhuttuu mistään. Aina ku koitan avaa suuni, mua alkaa ärsyttää oikee olan takaa enkä pysty puhumaan. Mun terpaeutti on aina niin positiivinen, enkä just nyt kestä sitä. Se koittaa kauheesti kaivaa jotain juttelunaiheita mulle, ja täytyy myöntää että yritys hyvä 10, mutta ku ei vaan kiinnosta. Se koittaa puhuu mulle siitä koulusta, mihin hain. Tulevista lääkärinajoista. Siitä, että pitäiskö mun mennä taas "asumaan" osastolle. ÄRGH.  Ihan hyviä aiheita, mutta mutta... Jos puhun jotain, se kysyy jotain ja sitte mun pitäis vastata.

Haluisin vaa istuu hiljaa ja haaveilla mun mielikuvitusmaailmasta. That's the place for me.
Prkl.

START

Olo on hyvä. Jos ei lasketa mun päässä pyöriviä pakko-oirejuttuja. Koitan hokee että saan tehä seuraavan vasta sitte ku oon syöny, mut ei täst oikee tuu mitää. Lasken tahtomattani kaiken. Monta tupakkaa oon polttanu, monta kupillista teetä oon juonu. Montako lusikallista niissä oli yhteensä sokeria. F*** this shit.
Jos tätä ei lasketa, ni olo on suht hyvä. Reipas.

Tuntuu, että pystyn tähän. Elämänmuutokseen. Alotetaan pienistä jutuista.

Viimenen kahvikupillinen meni eilen ja tää aamu lähti käyntiin teellä. Kohta siivoon mun jättimäisen laukun ja järjestelen maitohappobakteerit sun muut terveyspillerit niin että löydän ne helposti. Että ku kaivan aamulääkettä ni käteen osuu myös RELA:t. Pistän puhelimeen muistutuksen, että muistan vaihtaa äidin kans meijän Aloe Vera -pullot. En voi siteää sitä makua mikä mulla on.

Koitan aikuisten oikeesti pitää vähä huolta itestäni. Paljoo en jaksa, mutta vähän on parempi ku ei ollenkaan.

Kun puhun elämäntapamuutoksesta, en siis todellakaan tarkota terveeks tulemista. Koska siihen en pysty. Aion kuitenkin jatkaa taas Continueous Improvementtia. Ainaki vähän. Sen verran ku jaksan. Mikä ei taida olla hirveesti.

Osa mun elämänmuutoksesta siirtyy vasta huomiseen mun OCD:n (pakko-oireinen häiriö) takia. Syynä on tällä kertaa päivämäärä. Tänään teen jotain viimesen kerran (2.4) ja huomenna (3.4) muutan tapani. Tällä "rituaalilla"
siis suojelen mun vanhempia ja eläimiä. Numero 2 tarkottaa mun isää ja poikaystävää kun oon jommankumman luona. 2 tarkottaa myös mun parasta ystävää ja sen kissaa. 3 tarkottaa mun kissaa, koiraa ja äitiä ja numero 4 tarkottaa eläimiä ja äitiä kun oon niitten luona. Sekavaa? No kidding.

Jokatapauksessa. Pystyn pieneen muutokseen. Ja huomenna vähän isompaan.

"You were given this life because you are strong enough to live it"
Let's hope that's true.

Panic talks

OHO! Tajusin just et kesä on kohta, en tiiä mistä se yhtäkkii tuli mieleen ku ulkona sataa lunta :D

Mua alko pelottaa. Mua siis pelotti jo etukäteen pari asiaa. Se että miten mun elämänmuutos tulee menemään. Onkohan mulla voimia siihen. Sitte se kouluunhakujuttu ja siihen liittyvät työssäoppimiset. Se etten tuu välttämät terveeks. Ja nyt kesä. Oon kyllä hidas. Oon tänne aikasemminki kirjottanu miten mua pelottaa että kesä tulee, mut nyt vast hiffasin miten lähellä se on. Mul on kolmen, eiku HELEVATA kahen kuukauden päästä synttärit. Ohmy ohmy. Paniikki iskee. Mun on pakko, PAKKO olla terve kesällä. En vaa tiiä miten saan sen aikaseks. Alotan elämänmuutoksesta ja toivon että jaksan jatkaa niin pitkälle että kesällä pystyn jotenki liikumaan ulkona. Emmä ihan terveeks tuu, mul on sellanen tunne. Ja miten terveeks vaan tuunki, ni puolen vuoden sisällä tipahdan taas pohjalle. Niin käy aina. Kuuden vuoden ajan on käyny niin, enkä usko että elämä kantaa nytkään yhtään paremmin.

Takasin kaikkien muitten kesäsuunnitelmiin, joihin mä siis liityn.
Laivalle.
Mökille.
Toiselle mökille...
And it goes on and on.

Paskan paska. Millasetkohan mun synttäreistä tulee. Ois tarkotus pitää yhen mun hyvän ystävän kanssa yhteiset synttärit. Kyl mä nyt siihen pystyn. Ongelmia tuottaa se, että kaikki haluu johonki keskustan baariin. En usko et voin koskaan mennä keskustaan enään. Olinhan mä tossa pari kuukautta taaksepäin keskustassa. Mut emmä esimerkiks nyt pystyis.

Okei, tiedostan sen että mun ongelma on, että en anna asioille aikaa. Oletan että kaikki tapahtuu heti. Jos en nyt pysty ni miks pystyisin kesäkuussa? Tiedän, että "siihen on aikaa ja mulla on aikaa treenata ja asioilla on tapana järjestyä ja oonhan mä ennenki pystyny ja en mä mitään paniikkikohtausta kuitenkaan saa ja kyllä mä siihen pystyn ku vaan menen" ynnä kaikkea muuta sellasta mitä saa kuulla joka tuutista. Mut ei, emmä usko. Äh mul tulee niin kauhee olo ku ajattelenki näin. En vaan oikeesti usko. Luotto itteeni ei riitä. Koitan ajatella jotain mahtavia iskulauseita: tulta päin, läpi harmaan kiven, vähän päivässä paljon viikossa.

Voispa vaan jättää koko kesän välistä.
Rukoilen rukoilen rukoilen ens jouluun kestävää takatalvea.

Anna mun jaksaa, anna mun jaksaa

Oon nyt tosi monta kertaa kirjottanu mun projekteista. Oon luvannu ihmisille, tehny kirjallisia sopimuksia yms, mutta aina oon on  jättäny elämäntapamuutokset välistä. Kun ei jaksa, niin ei jaksa.

Nyt kuitenkin päätin toteuttaa tämän elämäntapamuutoksen, jaksoin tai en. Koska yksinkertasesti mun on pakko. Mun elämänlaatu on vaaraks myös mun fyysiselle terveydelle, ja niinhän en halua elää.
Tähän kuuluu nyt vähän jääneen Continueous Improvement -projektin lisäksi itestäni huolehtiminen. Esimerkiks suihkussa käynti on masentuneena aika hankalaa. Päätin koittaa sellasta, että joka päivä näyttäisin sellaselta, jota poikaystävä kehtaa esitellä kavereille. Tai alotetaan sellasesta että mun kans kehtais liikkuu ulkona. Tai että ite kehtaisin. Alan myös syömään esimerkiks maitohappobakteereja, juomaan Aloe Veraa. Alan pesemään naamaa. Tai ehkä en. Jätetään se naaman pesu nyt toistaseks pois. Koitan saada asiat tärkeysjärjestykseen. Ja luultavasti alotan niillä mitkä ei tarvii paljoo voimaa.
Lopetan kahvin juonnin. Sen keitto nimittäin vie voimaa ja se on aika turhaa. Mun vatsa kiittää.

Oon lihonu nyt noin 20 kiloa. Mikä on siis paljon, muutenkin vähän ylipainoselle. Nyt oon siis jo painoindeksin mukaan aika paljon ylipainonen. Tää johtuu ihan siitä, ku en esimerkiks pääse kauppaan ostamaan ruoka-aineksia, ni joka viikonloppu tuhlaan rahaa helvetisti tilausruokiin. Enimmäkseen pizzaan. Tähän tulee siis muutos. Jotenkin. Lompakko kiittää.

Continueous Improvementtia pitäis jatkaa. Ihan oman jaksamisen mukaan. Ei välttämättä joka päivä, jos en jaksa. Ei välttämättä pidempiä lenkkejä, jos en pysty. On todettu, että kannan sellasta lihastautia. Siitä varmaan saattaa johtuu mun ainainen jalkojen tärinä. Jalatkin kiittää jos ees vähän liikun ulkona. Mun kunto on nimittäin aika huono. Se ei varmaan tuu yllätyksenä kellekkään. Kyllähän se huonontuu jos istuu puol vuotta kotona eikä liiku mihinkään.

Tarviin pienen tsemppausajan. Suunnitteluajan. Joten vasta huomenna alotan.
Jos tähän pystyn, ni  koko kroppa kiittää.

Ystävät kiittää, koska oon ilosempi. Ennen kaikkea: minä kiitän.

Jos siis tähän pystyn, on paljon kiitosta tulossa :)