Olin tossa eräs päivä menossa julkisilla tapaamaan ystävääni. Sain melkein paniikkikohtauksen. Mua ahdisti hyvin paljon. Sen jälkeen olen ollut masentunut ja ahdistunut.
Siinä tilanteessa, kun istuin julkisessa kulkuneuvossa ja hoksasin, että nyt saattaa tulla paniikkikohtaus, muutuin hyvin avuttomaksi. Koitin ajatella positiivisia asioita, ja että kyllä mä selviän. Kyllähän mä selvisinkin, kun tässä kerran naputtelen, mutta jälkeenpäin ei olekaan mikään voittajafiilis, vaikka toisin odotin. Mua siis vaan ahdistaa, kun mietin asiaa - eli jatkuvasti. Musta tuli niin tajuttoman avuton, enkä halua kokea sellaista enää. Joten nyt vakavasti harkitsen loppuelämäni viettämistä kotona. No eihän se nyt ole mikään vaihtoehto, tietenkään. Enhän mä vois tehdä niin mun läheisille.
Mutta mitä jos en halua ulos. Mitä jos en uskalla. Pysty.
Mitä sitten vaikka haluankin mennä uimaan ja matkustelemaan ja joku päivä naimisiin. En silti pysty.
Help me
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Katoppa tän bloggarin juttu omasta häikästään..en tiedä onko hyvä vai huono asia http://lusmulandia.blogspot.fi/2013/06/paniikkihairio-se-hemmetin-piru-paassani.html
VastaaPoista