Olimme isän kanssa uudestaan mökillä. Toissa torstaista viime tiistaihin. Oli ihanaa. Aivan mahtavaa. Surullista oli kyllä se, että isäntäperheen minun ikäinen ihana tytär ei päässyt paikalle. Mutta oli se vanhempienkin seura kyllä hauskaa.
***
Olen aivan käsittämättömän masenutnut. Nyt se on hieman helpottanut, koska pääsin lomille poikaystäväni luokse. Mutta olo pahenee taas kun joudun palaamaan osastolle.
Mä taidan oikeesti harkita hoidon lopettamista. Okei, onhan tosta hoidosta ollut hyötyä. Mutta jotenkin oon jääny paikoilleni. Aluksihan mä toki menin parempaan kuntoon, mutta nyt en ole mennyt eteenpäin mielestäni varmaan kuukauteen. Toki se kestää, mutta jotenkin tuntuu, etten tule menemään enään eteenpäin. Kun olin menossa osastolle, haastattelussa sanottiin, että hoito kestää noin 3 kuukautta. Olen nyt ollut osastolla yli kaksi kuukautta. Olen mennyt eteenpäin. Mutta en enään vähään aikaan. Tiedän, että mun pitäis tehdä jotain asialle. Lähteä julkisilla ajelulle ihan vaan harjoituksen vuoksi. Ja lähteä kävelylle. Ja tehdä sitä ja tätä. Mutta se on vaikeaa. Olen laiska ja ahdistunut. Vaikka en ainakaan saisi olla laiska. Munhan pitäis ottaa parantuminen mun elämäntehtäväksi.
Miksei se ole jo?
Tässä mulla on blogi, joka kertoo... no, musta. Ja lisää musta. Ja mun elämäst diagnoosit seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ps. rakastan kommentteja :)