Just breathe

Laiskottaa. Normaalin päivittäisen ahdistuksen lisäksi mua ahdistaa kun laiskottaa. Mikä saa mut vielä laiskemmalle tuulelle. Mikä ahdistaa vielä enemmän.

Huomaan koko ajan miettiväni tekosyitä, miksi en osallistuisi johonkin. Miksi en osallistuisi kävelyryhmään. Miksi en lähtisi ensi viikolla osaston retkelle. Miksi peruin (!) hammaslääkäriaikani.
Mä vaan mietin ja mietin ja yritän käyttää tekosyitä parhaani mukaan. Joka ikinen kerta kun kuulen sen ******** kellon (jolla kutsutaan ihmiset mm. ryhmiin), mietin, että menenkö sängyn alle piiloon. Tai kaapin taakse. Tai johonkin. Mietin, että juoksisinko äkkiä röökikoppiin ja istuisin maahan niin, ettei hoitajat näkisi mua ikkunasta.
Tulen miettimään pääni puhki jotain hyvää tekosyytä, miksi en voisi lähteä koko osaston retkelle ensi viikolla. Mulla on sellanen tunne, että jotenkin päädyn sinne retkelle menemään, mutta mietin tekosyitä silti. En halua mennä ulos. En halua olla ulkona. En halua.

Halusin tai en, olin eilen ulkona. Tapasin parhaan ystäväni, josta menimme kaupan kautta hänen luokseen. Ja sieltä bussilla toisen ystäväni luokse. Ja sieltä bussilla kotinurkille. Ja kyllä, kaikki meni hyvin. Hienoa hienoa hyvä minä hyvä minä. Miksei tunnu siltä?

Mulla on varattu hoitoneuvottelu ensi viikolle. Pyysin lääkäriä lukemaan psykologin minusta tehneen lausunnon, ja selventämään minulle hoitoneuvottelussa diagnoosejani. Pyysin isän ja äidin mukaan. Vähän vänkäsi toinen osapuoli vastaan, mutta kun sanoin, että jos ette voi tulla yhtä tuntia (joulun lisäksi) toimeen keskenänne, niin irtisanon kummatkin. Haha.