Just breathe

Pffffft

Viime viikolla en ollut niin aikaansaava kuin toissa viikolla. Johtuen siitä että keskiviikkoon asti isäni oli reissussa, enkä uskaltanut lähteä oikein mihinkään, kun tiesin ettei isä voi tulla autolla pelastamaan. Kävin kuitenkin tiistaina isäni kotona yksin julkisilla kurkistamassa oisko mun tilaukset saapunut. Ja siitä menin takaisin osastolle. En tosiaan uskaltanut pidemmälle mennä.

Torstaina lähdin päivälomalle poikaystäväni luokse. Anoin siihen oikeen erikseen lupaa ja sain sen.

Menin julkisilla. Isäni kyllä saattoi minut, koska ahdisti uuteen suuntaan meno. Perjantaina lähdin poikaystäväni luokse viikonloppulomille. Taas junalla. Taas isäni saattamana. 

Kuten huomaatte, olen aika riippuvainen isästäni. Mutta musta tuntuu, että paniikkihäiriöisellä on oikeus olla. En muista tiedä, mutta mua helpottaa ajatus siitä, että joku olisi pelastamassa mut, jos paniikkikohtaus iskisi. Joku päivä mä en ehkä enään ole riippuvainen.

Ensi perjantaina koitan mennä yksin lomille. 

Pfffffft

Tällä viikolla en ole taaskaan ollut ihan niin aikaansaava. Kävin kyllä kirjakaupassa isäni kanssa, jossain retkellä osaston kanssa ja perjantaina lähdin lomille julkisilla. Yksin.

~~~~

Eilen oli ihana päivä. Näin parasta ystävääni, viime kerrasta olikin jo aikaa koska hän oli ollut mökillä ja siellä sun täällä. Juotiin tequilaa ja vaikka mitä. Oli kyllä ihan parasta.
Tänään taas masentaa. Yksinkertaisesti vain se, etten halua mennä osastolle. Itkettää. En halua.
Tossa just ajattelin, että sanon sunnuntaina osastolla, että haluan pois. Sitten mietin, että mitäs sitten teen? Makaan poikaystävällä kaikki päivät, vai? Keksin kyllä mitä voisin tehdä, mutta sitten muistin, että en pysty siihen. En ole valmis. Joten en taida olla valmis lähtemään osastoltakaan? Mun on pakko, PAKKO, tsempata enemmän. Pakko, pakko, pakko. Tämä on ainoa ajatus mun päässä - tsemppaa, tsemppaa, tsemppaa!!!!!!!!!!!

Mutta pystynkö, se onkin eri asia.

Pfft. Hiton elämä.